Aloitin tämän blogin kirjoittamisen yli viisi vuotta sitten. Olin tuolloin innostunut kehittäjäopettajan alku. Arkityössäni minulla oli käytössä tutkijaopettajan silmälasit. Kehittelin ja kokeilin. Onnistuin ja epäonnistuin. Sain aikaan omia käytännössä toimivaksi kokeiltuja opetuksen toimintamalleja liittyen mm. osallisuuteen (Osallisuus lisää kouluviihtyvyyttä) ja positiiviseen pedagogiikkaan (esim. Tuhat kiloa koettua iloa).
Työni terävimpänä kärkenä on aina ollut voimakas tahto tehdä maailmasta parempi paikka. Tämä tapahtuu mielestäni yksinkertaisesti kohtaamisen, kunnioittamisen, kuuntelemisen ja kannustamisen avulla. Lapset ovat aina ainoa tulevaisuutemme (Toivo). Heitä tulee kohdella arvokkaasti ja arvostavasti, jokaista onnistumista korostaen. Yksikään lapsi ei saisi kokea oloaan turvattomaksi. Jokaisen tulisi kokea olevansa tärkeä, korvaamaton ja ainutlaatuinen. Tämän tunteen olen yrittänyt jokaisella solullani saada aikaan jokaiselle oppilaalleni. Olen äärimmäisen pahoillani, jos en ole siinä onnistunut. Toivon silti, että Sinä tiedät, että yritin parhaani. Lupaan Sinulle, että olit minulle aina sellainen; ainutlaatuinen, korvaamaton ja tärkeä (Mutta minä muistan Sinut).
Suuni jo sulkea pitäisi, kiinni kieleni sitoa
Kehittäjäopettajan into palaa nopeasti loppuun,
jos hän ei kohtaa tiellään kannustavaa työyhteisöä. Näin kävi myös minulle. Täydellä
sydämellä tekemäni työ olikin kuulemma ”lapsellista pelleilyä”. Koen jääneeni
arvottomaksi työyhteisössä, josta lopulta päätin lähteä. Näin ei toki ollut
oppilaiden tai heidän huoltajiensa kohdalla. Sain heiltä kannustavaa,
innostavaa ja voimaannuttavaa palautetta.
Opettajan työssä on valitettavasti melko harvinaista luopua
virkapaikasta. Se tuo mukanaan ihmetystä, mikä on suuri sääli. Monella alalla arvostetaan rohkeutta hankkia kokemusta erilaisista työympäristöistä, minkä väitän opetyössäkin olevan melkoisen kehittävää hommaa (Opesijaisuudet ammattitaitotestinä)! Irtisanouduttuani virasta jäin pidempien ja lyhyempien määräaikaisten
työtehtävien oravanpyörään. Löysin toki itselleni kovin mieluisankin paikan,
joka katosi pöydän alle perhevapaani aikana. Tuossa työssä olisin
mieluusti jatkanut pitkäänkin. Jäin kuitenkin työttömäksi, jota olen tätä kirjoittaessani.
Tiedän olevani hyvä luokanopettaja. Minulla on mainio kyky kuunnella ja kohdata jokainen oppija yksilönä ja nähdä yksilöt oppivana ryhmänä sen moninaisine
ilmiöineen. Minulla on laaja-alaista osaamista. Olen opiskellut
kasvatustieteen lisäksi mm. aineopinnot sekä psykologiasta että
erityispedagogiikasta ja aktiivisesti seurannut aikaani erikoistuen täydennyskouluttamaan
itseäni mm. positiivisen pedagogiikan ja osallisuuden teemoihin liittyen.
Toisaalta olen kuitenkin melko huono luokanopettaja. Olen
nimittäin usein liian tyytyväinen ja teen välillä vähän liikaakin. En oikeastaan ole jaksanut kovin surkutella
palkkaani tai resurssien puutetta (Voisimmeko keskittyä hyvään?). Se ei poista sitä, ettenkö olisi ollut
väsynyt ja turhautunut tai allekirjoittaisi työn epäkohtia siinä missä muukin opettajakunta. Olen kohdannut työurani aikana monta
opettajaa, joiden mielestä ”tällä palkalla ja näillä resursseilla ei kannata
ihan täysillä mennä”(Pessimisti ei pety). Toki näissä kommenteissa höysteenä on usein myös huumori, ja opettajat tekevät korvaamattoman arvokasta työtä joka päivä. Mielestäni kannattaa kuitenkin mennä myös täysillä. Kukaan meistä ei vie hautaansa
mukanaan maallista mammonaa vaan ainoastaan sydämen omaisuutensa.
Olen ollut ajatuksissani katkera ja turhautunut siitä, että jäin lopulta työttömäksi. Minulla kun olisi suuri halu tehdä työtäni. Uskon kuitenkin olevani oikealla tiellä, sillä olen siirtymässä suuntaan, joka on ollut haaveissani jo pitkään.
Olen saanut luokanopettajana useammankin kerran jopa moitteeksi tulkitsemaani
palautetta siitä, että teen luokanopettajan työtä liian erityispedagogisella otteella. Toki palautteen on ollut tarkoitus myös kannustaa antamaan armoa itselle. Niinpä olen vihdoin hakeutunut, ja tullut valituksi, erityisopettajaopintoihin.
Tulevaisuudessa toivon siis työllistyväni erityisopettajana!
Niin luonen, lopettanenki
Tämä blogini on keskittynyt koulun ja opetuksen pohtimiseen nimenomaisesti luokanopettajuuden näkökulmasta. Näin ollen ympyrä on omalta osaltani nyt
sulkeutunut. Liekki sisälläni toki palaa edelleen, ja minulla on mielessä jo uusiakin
blogi-ideoita. Tämän blogin aika ja paikka on kuitenkin nyt tässä. Blogin
haluan jättää elämään, sillä toivon voivani jättää jäljen. Jälkeni muodon
toivon piirtyvän teksteistäni.
Olen suuresti kiitollinen Jyväskylän yliopiston
opettajankoulutuslaitoksen kouluttajille (2005-2008). Kokemusten ja
keskustelujen perusteella sain ehdottomasti Suomen parhaimman
opettajankoulutuksen. Olen myös valtavan kiitollinen kaikille teille opiskelu- ja työtovereille sekä esihenkilöille, ketkä olette uskoneet minuun ja intooni. Teitä on paljon, ja teiltä
olen oppinut enemmän kuin paljon.
Mittaamattoman kiitollinen olen jokaiselle lapselle, kenen
kanssa olen saanut tehdä töitä. Te olette opettaneet ja kasvattaneet minua
aivan takuulla ja varmasti paljon enemmän kuin minä teitä olen ehättänyt.
Minulla on käynyt mieletön tuuri sen suhteen, että olen aina päässyt opettamaan
maailman parasta luokkaa! Jokaisen teidän tielle toivon ”jotakin oikein hyvää,
iloa ja onnea syvää”. Ja jokaisen teistä toivon tietävän, että tarkoitan
sitä…aikuisten oikeasti.
Lopuksi. Kiitos äiti. Kiitos isä iäisyyteen. Kiitos tuomastasi valosta P. Siitä, josta tähtipölyä hiuksissaan
saapui myös universumin suurin, mahtavin, pienin ja ihanin S, joka minulle kaiken
kaikesta opettaa. Eniten rakkaudesta.
Kaikki tämän tekstin otsikot ovat peräisin Kalevalan viimeisestä runosta. Kalevalasta kun se tämänkin opin ja aatoksen ojaan ja allikkoon kaatamisen idea alkujaan iti (Jotain uutta, jotain vanhaa). Siihen on hyvä myös lopettamahan:
”Annappas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi.”
- Kalevala, 50. runo-
Päästelemisiin,
-Anna-
