Toivo

Tovi sitten sosiaalisessa mediassa levisi erään äidin koskettava kirjoitus siitä, miten upea opettaja oli kohdannut tämän lapsen positiivisen toivon kautta ja saanut äidin kyyneliin. Inspiroiduin. Olen törmännyt opeurani aikana useita kertoja tilanteisiin, joissa keskustellaan, miten ” tuo ja tämä on toivoton” ja ” tuon ja tämän vanhemmat ovat mahdottomia”. Tarkoitus esimerkiksi opehuoneen kahvikeskusteluissa on takuulla jalo. Omaa stressiä jaetaan ja saadaan vertaistukea, jonka avulla jaksetaan taas jatkaa eteenpäin. Keskusteluissa loppukaneetiksi usein todetaan, että ”olen todellakin tehnyt kaikkeni”. Olen pahoillani, mutta et todellakaan ole tehnyt kaikkeasi. Kukaan ei ole koskaan tehnyt kaikkeaan. Kaikkeahan ei voi edes tehdä. Mutta aina voi yrittää vähän kaikenlaista. Kyse ei ole toivottomuudesta vaan kohtaamattomuudesta.

Pidän Torey Haydenin kirjoista. Niitä pitäisi sisällyttää jokaisen opettajankoulutuslaitoksen opetussuunnitelmaan. Niissä kaikkein toivottomimmistakin tapauksista löytyy toivo. Miten se on mahdollista? Jokaisessa meissä on toivo. Toivo saa alkunsa silloin, kun suureen maailmaan syntyy pieni ihminen. Toivo on vakio. Se on ja pysyy. Olivat lähtökohdat millaisia tahansa, oli menneisyys hyvä tai huono ja näytti tulevaisuus kirkkaalta tai sumealta. Aina on toivo. Kukaan ei sitä koskaan vie pois ja kenelläkään ei ole oikeutta yrittää sitä viedä pois. Ei edes väsyneellä toivottomuuden tunteiden keskellä painiskelevalla opettajalla. Jonkun täytyy sen sijaan nähdä toivo. Se joku voit olla sinä, opettaja.

Toivo vaatii kohtaamaan lapsen ja vanhemman. Vuorovaikutus ei voi ajautua toivottomaan kohtaamattomuuden pisteeseen. Ei ole olemassa lapsia tai vanhempia, joiden kanssa ei tulla toimeen. Ei ole olemassa edes henkilökemioita, jotka eivät yksinkertaisesti muka vain natsaa. Opettajan on päästävä henkilökemioiden yläpuolelle. Opettajan on pyrittävä saamaan lapsi ja vanhempi ymmärtämään, että samalla puolella ollaan. Toivon puolella. Tämä vaatii tietoista omien toimimattomien toivottomien toimintatapojen hylkäämistä. On mentävä tilanteisiin sinnikkäästi niiden vaatimilla tavoilla ja nähtävä toivo. Niitä tapoja ei todellakaan ole helppo löytää. Niitä on etsittävä, sisulla. Sisu alkaa siitä, missä sinnikkyys loppuu. Silloin sanotaan perkele ( hiljaa itselleen ) ja jatketaan etsimistä. Yritetään jotakin toista tai kolmatta tapaa. Jos pitää yrittää sadatta, yritetään sadatta.

Toivoon siis synnytään, toivottomuuteen saatetaan kasvaa tai kasvattaa. Yritetäänhän parhaamme kohdata toivoa eikä toivottomuutta. Toivoon tarvitaan lähtökohtaisesti toinen ihminen. Toisinaan toivoon riittää myös vain ajatus ja muisto kohtaamisesta. Jos olen omassa työssäni onnistunut sellaisia muistoja tuottamaan, olen tehnyt itselleni tärkeimmän. En piittaa pätkääkään, kuinka toivoton tapaus olen ollut vaikkapa laskennon opettajana. Kokeilepa muuten seuraavalla kerralla kohdata toivottomaksi tuomittu tapaus vaikkapa näin: 

                               1. Hymyile.

                               2. Tervehdi.

                        3. Kysy: ” Mitä kuuluu?".

          ;) 

Toivomisiin!

-Anna