Ope on ollut ehkä vähän väsynyt. Ope ei ole väsynyt lapsiin eikä opettamiseen. Ope ei ole väsynyt opetussuunnitelmauudistukseen eikä resurssipulaan. Ope on väsynyt aikuisten leikkikenttiin. Ope on väsynyt siihen, että jatkuvasti pitäisi osata pelata myös isojen lasten peliä, jossa kentällä usein pärjäävät ne, keillä kyynärpäät ovat terävimmät ja kovimmat. Ope on väsynyt siihen, että jatkuvasti pitäisi osata valita. Pitäisi osata valita, kenen joukoissa seisoo.
Olen yrittänyt viimeiseen saakka välttää sitä, että joudun
näkyvästi valitsemaan. Olen uskonut ja toivonut, että olisi vain yksi puoli.
Sen puolen nimi olisi sama puoli. Samalla puolella tekisimme kaikki yhdessä
työtä yhteisen hyvän eteen. Aikuiset osaisivat aikuisina toimia eettisesti ja
inhimillisesti. Aikuiset toimisivat esimerkkinä lapsille, jotka eivät vielä
ymmärrä ja osaa. Aikuiset tekisivät aina parhaansa lasten edun eteen. Aikuiset
opettaisivat kuuntelemaan, kohtaamaan ja kunnioittamaan. Lähtökohtaisesti
aikuisten täytyisi osata tämä kolmen koon sääntö toki ensin itse.
Viime ajat ovat olleet opetusalalla merkillisiä.
Opetussuunnitelmauudistus tuntuu repineen joukon kahtia; innostujiin ja
lannistujiin. Kamalinta on ollut seurata, miten innostujat toisinaan parjaavat
lannistujia ja lannistujat toisinaan parjaavat innostujia. Aikuiset ihmiset.
Samalta puolelta? Sama ilmiö tuntuu vaivaavan tällä hetkellä yhteiskunnallista
keskustelua muutoinkin. Ääripäät kunnostautuvat ja kuilu joukkojen välillä
syvenee. Ei osata olla ihminen ihmiselle. Todistetaan jatkuvasti oikeaksi väite
siitä, että ihminen todella on susi; laumaeläin, joka jostain kumman syystä
raatelee toistuvasti myös lajitoverinsa.
Opetusalan kentällä susi haistaa rahaa. Opetusalan kentällä
salaliittoteoreetikko haistaa kakkaa, liito-oravan kakkaa. Yritysmaailma tulee
kovaa ja näyttävästi opetusalan kentälle. Liito-orava kaartaa paikalle
kysymään, onko koulutus viimeinen oljenkorsi Suomen talouden pelastamiselle.
Siinähän me olemme aina menestyneet. Miten kaukana jo ollaan siitä todellisesta arjesta, jossa ope edelleen
siivoaa pöydälle levinneen oksennuksen tai pitää sylissään itkusta tärisevää
lasta ja itkee enemmän tai vähemmän salaa samalla myös itse?
Jäin aikanani puolen pisteen päähän kauppatieteiden
opiskelupaikasta. Olen tästä erittäin onnellinen. Olen liian pehmeä ja heikko.
Kyynärpäideni kipuhermot ovat niin valtavan herkät, että pienikin hipaisu tekee
liian kipeää. Haluan vilpittömästi yrittää levittää hyvää, ja olen yrittänyt
viimeiseen voimaani saakka niin tehdä. Olen kuitenkin joutunut myöntämään, että
olen tehnyt suuren virheen ajatellessani, että voisin olla valitsematta.
Valitsematta, kenen joukoissa seison.
Joukkojen valitsemattomuus on saattanut olla aavistuksen
huono valinta. Silloin nimittäin jää helposti ulkopuolelle, vaihtopenkille. En
siltikään suostu pelaamaan sitä peliä, mitä kentälle päästäkseen usein pitäisi
pelata. En aio nujertaa periaatettani. Joudun kuitenkin tunnustamaan, että
jossain kohtaa on valittava erinäisten joukkojen väliltä ehkä jopa sen
mahdollistamiseksi, että voisi kuunnella paremmin omaa sydäntään.
Siksipä olen valinnut. Olen valinnut joukon, joka kulkee
kadun aurinkoisella puolella etsien liito-oravan kakkaa ja viheltelee
mennessään. Valinnastani huolimatta lupaan yrittää suhtautua muihin joukkoihin edelleen lähtökohtana avoin ymmärrys ja inhimillinen toiveikkuus. Olen valinnut etsiytyä samalle puolelle, jossa tehdään työtä rohkeudella
ja rakkaudella, ilolla ja valolla. Olen valinnut luottaa yli 2000 vuotta
vanhaan opetussuunnitelmaan. Olen valinnut yrittää tehdä parhaani. Uskon, toivon ja rakastaen tiedän, että en ole yksin.
Valitsimisiin!
-Anna-
