Kielen kannat

Positiivisen pedagogiikan suuntaviivoja
 

Minulla oli tänään ilo saada kuunnella Kaisa Vuorisen Huomaa hyvä -koulutuksen luento-osuutta (www.kaisavuorinen.com). Kaisa on toden totta innostava ja inspiroiva puhuja ja kouluttaja. Hän onnistui pitämään kuulijansa otteessaan. Kaisan fani olin ollut jo aiemmin, mutta tämän live-kuulemisen jälkeen ilmoittaudun tosifanien listalle.

Huomaa hyvä -konsepti perustuu positiiviseen psykologiaan ja siitä johdettuun luonteenvahvuusajatteluun. Tämä on hyvin yhteneväistä hyveajattelun kanssa. Jo ensimmäisessä työpaikassani yritin tuoda opetukseeni käyttöön hyveajattelua. Siitä saakka olen yrittänyt ammentaa työssäni hyvää siinä sekä onnistuen että epäonnistuen. Positiivisen psykologian rantautuminen Suomeen on ollut huippujuttu.

 

Huomaa hyvä -materiaali tarjoaa opettajalle konkreettisia välineitä sanoittaa lapsille jokaisen vahvuuksia ja hyviä puolia ja tämän myötä suunnata lapsia muodostamaan kokonaisuudessaan tulevaisuususkoista ja positiivista maailmankuvaa. Opettajalle menetelmä antaa välineitä muodostaa koululuokan toimintakulttuuriin omanlaisensa hyvää huomaavan kielen.

Olen pohtinut yleisesti koulutukseen ja opetukseen liittyvää kieltä vuosien varrella paljon. Tästä kiitän loistavaa opettajankouluttajaani Pekka Räihää, joka ravisteli minut ajattelemaan lähes jokaista sanaa, jota opettajana aloin käyttää. Huomasin, miten normittunutta opettajien käyttämä kieli on. Opetus ja kasvatus ovat täynnä puhetapoja ja yksittäisiä sanoja, joilla voidaan ilmaista esimerkiksi vallankäyttöä.

Kaverioppija

Muutama vuosi sitten pyrin lopettamaan tietoisesti "oppilas"-sanan käytön. Siirryin puhumaan lapsista ja nuorista. Olin päätynyt siihen, että oppilas on yksi suurimmista vallankäyttöön liittyvistä sanoista. "Opettaja-oppilas"-sanapari tuo esille vastakkainasettelun, jossa opettaja asettuu jo kielellisesti oppilaan yläpuolelle ja vuorovaikutuksen lähtökohdat eivät näin ole tasavertaisia. Opettaja käyttää toki valtaa ja se on osa opettajan työtä. "Oppilas"-sana kuitenkin omalla tavallaan etäännyttää lapsen. Sen käyttämättä jättäminen avasi ajattelun tasolla ainakin itselleni mahdollisuuden tasavertaisempaan vuorovaikutukseen ja luottamussuhteen muodostamiseen lapsen ja aikuisen välille. Oppilasta parempi sana on oppija. Myös ope on oppija. Näin opetuksen lähtökohdaksi tulee yhdessä oppiminen.

Muutama vuosi sitten aloin myös tietoisesti käyttää lasten luokkatovereista yleisesti puhuttaessa jokaisessa tilanteessa "kaveri"-sanaa. Koin, että jokainen luokkatoveri voi olla kaveri ainakin yhteisessä kielessä. En siis puhunut luokkalaisista, oppilaista, pareista tai ryhmän jäsenistä vaan kavereista. Yhdessä lasten kanssa puhuimme paljon ryhmä- ja joukkuehengestä, jonka tulisi olla oppimista edistävää ja turvallisuutta lisäävää. Siihen kuuluisi se, että jokainen kunnioittaisi toistaan ja yrittäisi olla kaveri kaikille. Kaveri on sanana sävyltään mielestäni positiivinen. Oivalsin, että open käyttämillä sanoilla saattaa olla tällaisessakin asiassa merkittävä vaikutus. 

Nämä pienet esimerkit ovat johtaneet minua pohtimaan enenevässä määrin sitä kokonaista kieltä, jota lasten kanssa käytän. Ajattelin aluksi itse, että ovatpa muuten pikkumaisia nämä ajatukseni siitä, mitä sanoja nyt sitten käyttää. Olen vuosien varrella kuitenkin huomannut, että nämä pikkumaisilta kuulostavat seikat ovat kehittäneet omaa ajatteluani opettajuudesta paljon. Käytettävillä käsitteillä ja sanoilla on valtava voima. Uskon, että aivojeni pysähdyttyä huomiolle muutaman vuoden jokaisessa tilanteessa, kun ajattelin käyttää sanaa oppilas, onnistuin myös suuntaamaan omaa toimintaani lapsilähtöisempään suuntaan. 

Positiivinen kieli

Vuorovaikutuksen avain on yhteinen kieli. Mitä positiivisempi tämä kieli on, sitä parempi. Tällä hetkellä yksi omista tavoitteistani opettajana on kehitellä kieli, joka on mahdollisimman voimaannuttavaa ja kannustavaa haastavissakin tilanteissa. Tämä vaatii sinnikästä työtä ja onneksi esimerkiksi juuri Huomaa hyvä -menetelmä tarjoaa siihen valtavan hyviä apuvälineitä.Tärkeää on myös, että kieli on realistisen positiivista. Ylitseampuva ei saa olla, koska silloin sanat menettävät merkityksensä.

Myönnän muuten käyttäväni myös nykyään "oppilas"-sanaa tietyissä tarkoin harkituissa tilanteissa. Esimerkiksi silloin, jos joku luokan lapsista ilmaisee minulle olevansa jossakin asiassa ”ihan huono”. Tällöin totean lapselle seuraavasti:

"Kenelläkään ei ole oikeutta moittia oppilastani tuolla tavalla, sillä kukaan ei ole huono. Mitään asioita ei voi osata harjoittelematta ja sitähän me vasta teemme, harjoittelemme. ” 

Kannattelemisiin!

-Anna

Maailman parhaat

Mustan keskiviikon 12.10.2016 iltapäivällä soitan äidilleni ja purskahdan itkuun. Olen huutanut luokassani.  Se on kuluttavaa ja tuntuu itsestä todella inhottavalta ja itkuhan siitä tulee aina jälkikäteen, vaikka kuinka aikuisia tässä nyt ollaan. Lasten käytös on ollut oppimisrauhaa vakavasti häiritsevää. He ovat olleet ikäviä toisiaan kohtaan. Sitä en siedä. Olen suuttunut.

Mustan keskiviikon illalla äitini soittaa minulle uudestaan. Hän kysyy, olenko päässyt keltaiseen lehdistöön. Avaan nettiselaimen ja tarkastan asian. Huokaisen itsekkäästi helpotuksesta. En ollut minä. Tämä sysäys avaa voimakkaan itsetutkiskelun prosessin. Lahti-gate on herätellyt monen muunkin opettajan syvällisten kysymysten pariin. Saanko minä huutaa? Koska katkeaa oma piuhani? Missä menee jaksamisen raja? Missä menee sietämisen raja?

Mustan keskiviikon tapahtumat ovat tapahtuneet. Ne ovat olleet kaikin puolin surullisia ja ikäviä. Ne ovat kuitenkin jo mennyttä. On aika etsiä asioista positiivisia puolia. Tapahtumat ovat herättäneet voimakkaan kommentointiryöpyn. Kommenttiryöppy on avannut yhteiskunnallisen keskustelun. Sille on ollut tarve ja tilaus. 

Opettajat ovat tottuneet pärjäilemään.  Jos pärjäily on ollut haastavaa, on ollut syytä pitää se vain omana tietonaan. Jos ei pärjäile, on huono opettaja, joka ei saa kakaroita kuriin ja jolla ei ole auktoriteettia.  On syytä vaihtaa alaa tai kuten lapsiryhmäni vielä toistaiseksi toisinaan toteaa; pitää turpansa kiinni. Yhtä lailla oppilaatkin ovat tottuneet pärjäilemään. Ovat tottuneet pärjäilemään toistensa tölvimisen ja ilkeilyn keskellä ja toisinaan jopa opettajien puhtaasti vallankäytöllisen toiminnan uhreina.

Joka aamu mennessäni töihin teen valinnan. Valitsen, aionko välittää vai en. Tähän päivään saakka olen valinnut välittää. Jokaisen ikävän tilanteen jälkeen puran sydämeni auki ja kursin sen kasaan. Laitan seuraavanakin aamuna kengät jalkaani ja lähden töihin päättäväisenä. Minä en aio olla välittämättä. Paremmin pärjäisin, jos en välittäisi; sulkisin vain silmäni ja korvani asiattomilta tilanteilta ja kommenteilta. Tekisin työtäni siksi, koska jotain työtä nyt on vain tehtävä ja tulin valinneeksi tämän ammatin. Se ei käy. Minä yritän aina nähdä ja kuulla ensimmäiseksi sydämelläni.

Tiina Raevaara kirjoittaa, että ammattilainen sietää huorittelun;http://suomenkuvalehti.fi/tarinoitatieteesta/hyva-opettaja-ei-hajoa-huutelusta/. Minäkin olen sietänyt, mutta en hyväksynyt, että tarvitsee sietää. Nämä tilanteet ovat olleet kuitenkin työssäni niitä kaikkein eniten minua opettajana kasvattavia. Lintukodossa työskentely on ollut inspiroivaa, mutta suurimmat oppirahani olen saanut maksaa niissä vähän haastavimmissa tilanteissa. Olen tähän saakka pysynyt malttini kanssa mielestäni ihmisyyden rajoilla. Muutaman kerran olen kävellyt luokastani ulos, koska olen tajunnut sen olevan ammattilaisen teko.

Jokaisen haastavan tilanteen olen pyrkinyt selvittämään jälkikäteen. Rauhallisesti kohtaamalla. Mustan keskiviikon huutamiseni pyysin anteeksi niiltä lapsilta, ketkä sitä eivät ansainneet. Kiitin heitä upeasta työstä, jota he tekevät päivittäin, ja kerroin olevani heistä kaikista todella ylpeä. Suomen lapset ja nuoret ovat valloittavia, oppimiskykyisiä ja lahjakkaita. Heidän kanssaan on upeaa saada tehdä töitä. Heidän oppimistaan ja ihmisyydessä kasvamista on mahtavaa päästä seuraamaan. Se vaatii kuitenkin työtä. Työtä, jota tuhannet opettajat menevät päivittäin työpaikoilleen tekemään avaten koko sydämensä sille, että kaikille kävisi lopulta hyvin. 

Opettajat ovat yhteiskunnan selkäranka. Kärkevästi totean, että sellainen opettaja, joka asiattoman käytöksen sietää, on selkärangaton. Opetustehtävä on aina myös kasvatustehtävä. Näitä kahta on mahdoton erotella toisistaan. Jokainen lapsi on lahja. Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa. Lasten käyttäytyminen on kuitenkin asia, jota pitää aikuisen ohjata. Tärkeintä on jatkuvasti ja toistuvasti sanoittaa, mikä on inhimillistä käyttäytymistä. Tärkeää on myös teroittaa, että huono käytös ei tee lapsesta huonoa. Lapsi on aina arvokas ja lahjakas. Käyttäytyminen on sydämen sivistyksen taidoista jaloin. Sen harjoitteluun on olemassa selkeät suuntaviivat. Niiden näyttäminen vaatii selkärankaa. 

Vaikka minäkin olen ollut paska huora, olen ollut myös vaatimattomasti maailman paras. Olen vuodattanut ilon kyyneleitä ja purskahtanut kesken tunnin itkuun huomatessani, miten upeaa työtä lapset ovat tehneet. Vuolaasti ja vaatimattomasti asetin edellisen ryhmäni kanssa nelivuotistavoitteeksi ottaa haltuun maailman parhaan luokan paikka. Kevätjuhlapuheessani viime keväänä aidosti, rehellisesti ja täydestä sydämestäni kyyneleitä nieleskellen totesin, että onnistuimme tavoitteessamme. Suurimman työn tekivät maailman parhaat lapset, joiden kanssa elin, näin ja koin päivittäin sekä suuria iloja että valtavia suruja. 

Nyt on sitten maailman parhaan luokan paikka taas avoinna. Yksi asia on kuitenkin selvä. Maailman parhaassa luokassa kukaan ei sano kenellekään EDES, että ”turpa kiinni”. Siitä minä tulen pitämään huolen. Jos sanoo, se siedetään siinä hetkessä, mutta sietämistä ei hyväksytä ja asiasta jutellaan niin kauan, että ei enää jouduta sietämään. Tarvittaessa myös suutun.

Välittämisiin,

-Anna

Pessimisti ei pety?

Kuluneen lukuvuoden aikana olen ollut lipeämispisteellä liukkaalla kalliolla. Olen meinannut katajaan kapsahtaa kurkotellessani kuusta. Olen meinannut hukata näkökentästäni taivaalta kuusi kuuta ja Saturnuksen renkaat. Mikä kamalinta, olen jo muutamaan otteeseen unohtanut hymyillä.

Pessimismi, penseys ja negatiivisuus ovat tarttuvia tauteja. Tautiluokituksessa ne tulisi ehdottomasti kategorisoida eräiksi maailman vaarallisimmista taudeista. Olen meinannut saada vakavan tartunnan. Olen ajatellut alanvaihtoa, maastapakoa ja haravasysteemin käyttöä lauantailotossa. 

Mistä tämä tällainen nyt sitten johtuu? 

Olin unohtanut, että uusi ryhmä vaatii aluksi kaiken mahdollisen ajan ja vaivan; verta, hikeä ja kyyneleitä. Olen saanut tehdä töitä kellon ympäri sen, minkä suinkin olen pystynyt. Olin unohtanut, mitä on aloittaa alusta ja vaatia sitä, että saisi edes mahdollisuuden yrittää. Suurimman työn tuntuu teetättävän aina asennekasvattaminen. Olen pohtinut paljon, miksi koulu on lähtökohtaisesti monelle lapselle niin negatiivinen paikka. Lasten tapa ilmaista tätä kouluasennetta on usein opettajalle todella kuluttava.  Eihän lapsi sitä pahuuttaan tee. Useinhan se on väsymystä, nälkää tai riitaa kaverin kanssa. Jokin perin juurin erikoinen kouluvastaisuuden siemen tuntuu kuitenkin mystisesti kylvetyn suomalaiseen kansanperimään.  Tarvitaan uudisraivaamista.

Koulu on paikka, joka ei kaikille sovi. Perinteisesti koulu on valitettavasti tavannut vaatia lapsia asettumaan tiettyyn muottiin.  Usein tämä muotti on ollut omiaan leikkaamaan terävimmät särmät pois kasvatuksen nimessä.  Hukkapalaksi on heitetty usein myös into ja luovuus. Lapsi on nokkela olento, joka aistii nopeasti, mitä kukakin häneltä vaatii ja miten. Tämän perusteella lapsi päättää, miten asennoitua ja toimia. Ratkaisevaksi muodostuu se, miten lapsen tässä tilanteessa kohtaa.

Uusi opetussuunnitelma on väline, joka antaa keinoja kohdata lapset tavalla, joka mahdollistaa koulukäsitysten ja –asenteiden muuttamisen ja muovaamisen. Koulusta on mahdollista tehdä yksilöllisyyden hyväksyvä paikka, jossa kaikkien on turvallista yrittää, onnistua, epäonnistua, oppia ja kasvaa. Koulu on paikka, jossa on mahdollista näyttää, että maailma menee siihen suuntaan, mihin me sen haluamme menevän. Koulua ei käydä koulua varten. Koulua ei myöskään käydä elämää varten. Koulu on elämää. 

Mikähän nyt sitten mättää, kun opetussuunnitelmalliset puitteet ovat kohdillaan?

” Eihän meillä ole tähän resursseja.” 

” Nyt sitten pitäisi kaikki muuttaa, ei tule mitään.” 

” Ei minulla ole aikaa tällaista kaikkea opiskella ja omaksua.” 

” No nyt ei sitten saa opettaakaan enää mitään.” 

” Kyllä meiltä aina vaaditaan, mutta mitään meille ei anneta.” 

Sitaatit eivät ole suoria lainauksia keneltäkään. Ne ovat sitatoitua yleistä asennetta, joka uuden opetussuunnitelman ympärillä vallitsee. Ne tulevat aikuisten suusta. Myös media ruotii kyseistä asennetta säännöllisesti aiheellisen kriittisesti, mutta negatiivisten lasien takaa katsottuna tarttumapinnaltaan sopivasti. Tähän tarttumapintaan kiinnittyminen on jatkuvan kuluttavaa. Negatiivisuuden roihu tuntuu rintakehässä puristavana ahdistuksena.

Ja sitten sulkeutuu ympyrä. Lienee turha kysyä, miksi lasten kouluasenne on usein edelleen negatiivinen? Voiko uutta opetussuunnitelmaa ja koulumaailman älyttömiä mullistuksia ja loikkimisia ilman loikkapiikkareita jatkuvasti negatiivisesti murehtivan aikuisen antama esimerkki lapselle muuta viestiä kuin sitä, että koulu on ihan vaan ja ainoastaan p**kaa?

Vuosia sitten unohdin eräänä aamuna hymyillä mennessäni töihin. Silloisen luokkani lapset kysyivät minulta pelokkaan näköisenä: ”Ope, oletko sä vihainen? Onko joku tehnyt jotakin pahaa?”. Hämmästyksessäni totesin, että ei suinkaan ja kysyin perustetta epäilykselle. Siihen nuo pienet ihmiset vastasivat: ” No kun sä et hymyillyt, kun tulit!”

Viime viikolla en hymyillyt kahteen päivään. Negatiivisuus oli tartuttanut minut. Olin hädissäni ja tuskissani. Eihän tästä mitään tule. Meillähän ei ole resursseja eikä toivoa. Parkkeerasin autoni kolmannen päivän aamuna koulun pihaan ja kiristelin hampaitani. Toivoin, että olisin eksynyt matkalla. Kävelin irvistykseni kanssa pihan halki. Yhtäkkiä huomasin, että minua kohti juoksee valtavaa vauhtia neljä pientä ihmistä. He pysähtyvät luokseni ja leikkimielisesti läpsäisevät. Olivat nähneet keltaisen auton, ( silloin saa lyödä, jos ette tienneet )sanoivat raikuvan kikatuksen lomasta. Yksi halasi tiukasti ja totesi, että ”kiva, kun tulit”. Silloin päätin, että ei ole muuten aikaa synkistellä ja yhdyin kikatuskuoroon. 

Hommaa riittää. Uudisraivausta ja vapaustaistelua.  Negatiivisuuden sijaan on aina parempi tartuttaa hymyä, vaikka mihinkään muuhun ei olisi aikaa, jaksamista eikä resursseja.  En ehkä ennätä saada kuutta kuuta tai Saturnuksen renkaita. Voin kuitenkin aina valita katseltavaksi vain niitä tähtiä, jotka nauravat. Ja erehdyksenkin jälkeen palata näiden muistilappujen pariin:

Kikattelemisiin,

-Anna

P.S Keltainen auto on minun.

Kun opettaja opettaa

Uuden opetussuunnitelman sisäänajo on vauhdikkaassa käynnissä. Uuden opetussuunnitelman saama mediajulkisuus on ollut myös vauhdikasta ja runsasta, puolesta ja vastaan. Media on mielestäni hakenut aiheesta melko kärkeviä ja toisinaan kovin mustavalkoisiakin otsikointeja. Yksi keskeinen keskustelua herättänyt aihe on, että ”opettaja ei enää opeta”. En usko henkilökohtaisesti punakynän voimaan, mutta nyt voin ronskisti punaisella alleviivata kyseisen väitteen ja sanoa, että väärin meni.

Kun menee väärin, on erittäin tärkeää käsitellä virhe ja avata siihen johtaneet tekijät sekä edesauttaa tilanteessa ja tilanteesta oppimista. Opettaja opettaa. Opettajan työ on opettaa. Tämä ei tule muuttumaan. Muutoksen tulisi näkyä siinä, mitä opettaja opettaa, ja miten opettaja opettaa. 

Saateltuani keväällä luokallisen tutuksi tulleita tietäviä, taitavia, ajattelevia, lahjakkaita ja kerrassaan vallan mainioita kuudesluokkalaisia yläkouluun, sain syksyn alussa opetettavakseni luokallisen tuntemattomia selkeästi lahjakkaita ja kerrassaan vallan mainioita neljäsluokkalaisia. Uusi luokka tuo mukanaan korostetusti aina merkittäviä ammatillisia oppimis- ja kehittymistilanteita opettajalle itselleen. Itse havaitsin ensimmäisten päivien aikana, että nythän minun täytyy muuten taas oikein opettamalla opettaa. Mutta mitä ja miten?

Minun täytyy kerrassaan opettamalla opettaa lapsia esimerkiksi ajattelemaan, osallistumaan, ilmaisemaan ja perustelemaan mielipiteitään, opiskelemaan yhteistoiminnallisesti, opiskelemaan yksilöllisesti, opiskelemaan itselleen parhaiten sopivalla tavalla, kunnioittamaan kaveria, kuuntelemaan kaveria, kohtelemaan toisia siten miten haluaisi itseään kohdeltavan, ratkomaan ristiriitoja, kertomaan ajatuksistaan ja tunteistaan, hallitsemaan ajatuksiaan ja tunteitaan, käyttämään erilaisia opiskelutekniikoita ja –välineitä ja ai niin……. ehkä myös lukemaan, laskemaan, laulamaan ja erityisesti nauramaan. Ja kyllä, kaikki antamani esimerkit ovat sellaisia, että täytyy juurikin huolellisesti opettaa, että voi oppia. 

Irtonainen tieto on vuosikymmeniä pinnallisesti ja ulospäin näyttäytynyt opetuksen kohteena. Opettamisen on ajateltu paljolti olevan juuri irtonaisen tiedon pitkää ja piinallista tahkoamista ja takomista lasten ja nuorten tajuntaan. Kun uskallamme irrottaa tästä näkemyksestä ja lähtökohtaisesti lähteä opettamaan uuden opetussuunnitelmankin mukaisia listaamiani asioita, uskallan veikata, että pääsemme pidemmälle myös sen suhteen, paljonko irtonaistakin (vaikka toki asiayhteyksiinsä linkittyvää!) tietoa lasten ja nuorten mieleen koulupolulta tarttuu. Väitän, että paljon enemmän kuin ennen. 

Mediassa esiintyneessä ”opettajasta tulee valmentaja” –vertauksessa on puolestaan paljonkin perää. Opettajan on opettamisen ohella myös erittäin tärkeää ohjata ja valmentaa, tsempata ja kannustaa. Tämä ei ole kuitenkaan mikään uusi juttu. Johan Wolfgang von Goethe tiesi tämän jo 1800-luvun alussa: ” Opettaminen saa aikaan paljon, mutta kannustaminen saa aikaan kaiken.” 

Opettelemisiin,

-Anna

SPES PATRIAE

Olen seurannut pidemmän tovin mm. sosiaalisen median kautta sitä valtavan inspiroivaa työtä, mitä tuhannet ja toiset moiset suomalaiset opettajat tekevät. Erityisen inspiroitunut olen niiden opettajien työstä, jotka aktiivisesti kehittävät omaa osaamistaan ja etsivät rohkeasti uusia suuntia toimia, kokeilla ja ihan vain olla päivä kerrallaan paikalla ja erityisesti läsnä. Minulla on jo monta idolia, joiden työtä seurailen välillä ilosta kyynelehtien ja toisinaan rehellisesti kadehtien.  

Yksi ehdottomista idoleistani on Kari Uusikylä. Mies, joka on vakuuttanut minut viisaudellaan kerta toisensa jälkeen. Mies, joka on onnistunut sanottamaan asioita, jotka ovat lohduttaneet minua suuressa määrin oman elämänpolkuni varrella. Kari Uusikylän viimeaikaiset kannanotot ovat kuitenkin herättäneet ristiriitaisia tunteita monessa hänen työtään seuranneessa. Viimeisin HundrED-projektiin kohdistunut kritiikki löi myös minut ällikällä: Uusikylän blogi .

Nostan tylleröisen käteni mullasta ylös. Kuuntelen ja kunnioitan, kiitän ja kumarran. Olen koko verrattain lyhyen opeurani ajan ajatellut, että tärkeintä työssäni on lasten kohtaaminen. Uskallan ilmoittaa uskovani, että emme oikeastaan tarvitse mitään upeaa ja uljasta saati hintavaa välineistöä tai resurssistoa kasvattaaksemme tulevaisuuden taitajia. Olen jopa ääneen lausunut, että tarvitsisimme vain sisäilmapuhtaan tilan, jossa mahtuisimme istumaan lasten kanssa piiriin ja juttelemaan. Tähän rintamaan uskoisin myös Uusikylän kanssani liittyvän.

Lasken tylleröisen käteni takaisin multaan. Arvostan ja kohtaan nöyränä kokemuksen ja ymmärryksen asioista, jota minulla ei vielä ole, ja jatkan istuttamistani. Uskallan sanoa myös uskovani, että koulu on menossa juuri siihen suuntaan, minne sen on mentävä, että pääsemme tilanteeseen, jossa voimme istuutua yhdessä alas ja voida hyvin. Tämän suunnan näkyväksi tekeminen erilaisten hankkeiden avulla on mielestäni vain upea asia. Tovi sitten järjestetyn SuomiAreena-tapahtuman yksi keskusteluaiheista oli opettajien työn arvostuksen laskeminen: Kooste SuomiAreena. Mikä voisi olla suurempi kunnianosoitus opetukselle ja koulutukselle kuin sen huomioiminen tasavallan satavuotistaipaleen juhlavuonna mediajulkisuutta riemullisesti saavan projektin keinoin: HundrED ?

Rahasta en juuri ymmärrä. En sen vertaa, että olisin vielä koskaan osannut vaikkapa laskuttaa työni puolesta ajettuja kilometrejä tai materiaalitarpeiksi hankkimiani härpäkkeitä. Sen verran allekirjoitan ja ymmärrän, että opetus ja kasvatus ovat sikäli pyhiä asioita, että rahaa niillä ei mielestäni rahastusmielessä ole oikein oikein tehdä. Uusikylä ei suinkaan ole oppi-isistäni ainoa eikä ehkä suurinkaan. Suurin heistä lienee hän, joka antoi, muttei ottanut, armahti, muttei tuominnut. Hän, joka viitseliäisyyttään jakoi leipää ja kalaa ja kertoi, miten olla ihmisiksi. Ihmisyyttä ja inhimillisyyttä ei voi myydä. Mitään pahaa en kuitenkaan näe siinä, että tekee työtään täydestä inhimillisestä sydämestään ja tienaa siitä leipäänsä, jota ei tänä päivänä oikein kukaan muuten jaa. 

Allekirjoitan sen, että saatan olla naiivi ja herkkäuskoinen. 33-vuotiaana, kahdeksan pätevän työvuoden jälkeen, törmään edelleen jatkuvasti tytöttelyyn. Otan sen vastaan luottamuksella ja uskolla siitä, että joku päivä haikeasti arvostan kyseistä tyllerömäistä muistoani. Näillä silmälaseilla katselen kuitenkin juuri nyt tulevaan, luottavaisena ja uskoen. Ihailen ja arvostan viisaampieni pyyteettömiä tapoja ottaa osaa koulun kehitystyöhön erinäisten projektien ja vapaan jakamisen kautta. Pyrin myös jatkuvasti kehittymään ja kehittämään itseäni ja opettajuuttani. Samaa luottamusta ja uskoa uusia sukupolvia kohtaan toivon niiltä oppi-isiltäni, joiden kokemuksen ja viisauden varaan uskallan hetki kerrallaan luottaa oman rohkeuteni nähdä tulevaisuudessa jotain yhtä hyvää, mitä he joskus näkivät tässä päivässä.

Inhimillisesti toivoen,

-        -  Anna

Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta

Kiusaaminen ryhmäilmiönä

Koulukiusatun ruotsalaisen rohkean Annican julkinen vastaus luokkakokouskutsuun on noussut viime päivinä esille hyvänä esimerkkinä koulukiusaamisen vastaisen työn tekemisen tueksi: Annican tarina. Kiusaaminen on jättänyt Annicalle ja lukuisille muille pysyvät arvet, myös minulle. Kamppailen edelleen ajatuksen kanssa, että minusta ei jostain syystä pidetä. Joudun tekemään töitä sen eteen, etten vetäydy sosiaalisissa tilanteissa tämän juurtuneen aatoksen vuoksi. Se on osa minua ja sen kanssa on pärjättävä. Se on myös eteenpäin työntävä voima omassa työssäni, jossa haluan tehdä aina parhaani sen turvaamiseksi, että kukaan ei joutuisi kokemaan samaa.

Näen kiusaamisen ryhmässä tapahtuvana luonnollisena ilmiönä. Näin ollen kiusaamista on mahdotonta kitkeä täysin, mutta sitä voi hallita ja sen esiintymisen minimoida. Ryhmät toimivat tietynlaisen kaavan mukaan ja ryhmiin muovautuu väistämättä tiettyjä rooleja. Opettajalla on koululuokassa tärkeä tehtävä sen suhteen, miten hän kykenee havainnoimaan näitä ryhmän ilmiöitä ja rooleja sekä ohjailemaan niitä suuntaan, jossa kiusaamisen esiintymät kitketään mahdollisimman nopeasti pois ja suunnataan ryhmä toimimaan uudella tavalla. 

Mitä opettaja sitten voisi tehdä? Kiusatun rooliin joutuvalle olisi tärkeää kertoa, että kyseessä on ryhmätason ilmiö ja ihan jokainen saattaa joutua sattumien summan johdosta kyseiseen rooliin. Itsetunnon tukemiseksi olisi saatava kiusattu ymmärtämään, että hänessä ei ole yhtään enempää vikaa kuin kenessäkään muussa. Pitäisi myös kertoa, miten kiusaamisesta selviää; kasvattaa lapsille ja nuorille toipumisuskoa ja antaa oikeanlaisia henkisiä työkaluja käsitellä voimakkaita kielteisiä tunteita aiheuttavia kokemuksia samalla toki korostaen, että kiusaaminen ei ole silti millään tavoin hyväksyttävää. Olisi hyvä antaa yksinkertaisia selkeitä ohjeita, miten toimia kiusaamistilanteessa. Voisi myös ohjata tarkkailemaan omaa käyttäytymistä sen suhteen, miten sitä ohjailemalla voi pyrkiä olemaan antamatta kiusaajille pontta jatkaa. 

Lapset ja nuoret eivät ole ilkeitä. Toisinaan he ovat vain hyvin ajattelemattomia. Heidät tulee ensisijaisesti opettaa ajattelemaan. Tärkeintä on lähtökohtaisesti puuttua pienimpäänkin epäilykseen ja riidan alkuun. Näin ennaltaehkäistään kiusaamista eikä vain puututa siihen sen jo ilmetessä. Kiusaaminen kun saa alkunsa usein pienestä siemenestä, jonka noukkiminen mahdollisimman pian estää sen kasvamisen rehottavaksi rikkaruohoksi. Lapset ja nuoret tulee kohdata ja heidän kanssaan tulee voida keskustella vaikeistakin asioista. Heidän kanssaan tulee pysähtyä läpikäymään tilanteita yhdessä. Lapset ovat taitavia sanottamaan tapahtumia, kun heille antaa siihen mahdollisuuden ja harjoittelee sitä yhdessä. Opettajan tehtävä on tehdä selväksi oikean ja väärän ero ja johdattaa lapsia oivaltamaan tämä itse.

Käytännön esimerkkejä 

Kehitimme edellisen luokkani kanssa ”pyöreän pöydän”-taktiikan. Eripuratilanteet totuttiin purkamaan auki pyöreällä käytäväpöydällä. Toimivan käytännön tulee olla pysyvä osa arkea ja huomasin ilokseni systemaattisen nimettävän "taktiikan" purevan. Leikkimielisen lempeästi aloimme kutsua kehotusta pöydän ääreen siirtymiselle ”pyöreän pöydän ritariudeksi”. Pöydästä oli lupa lähteä ainoastaan rauhan sankarina, vaikka sinne saavuttiin sotatilassa. Tilanteen kulku on yksinkertainen. Jokainen osapuoli saa puheenvuoron, jonka aikana muut eivät saa kommentoida. Vasta kaikkien puheenvuorojen jälkeen lähdetään rakentamaan keskustelua. Ope voi myös kirjata keskustelun ylös ja allekirjoituttaa pöytäkirjan. Mielestäni on tärkeää, että aina ensimmäisenä näitä keskusteluja lasten kanssa käy systemaattisesti oma opettaja. Lapset saavat näin kokemuksen siitä, että oma ope välittää ja haluaa todella luoda turvallisen oppimisympäristön kaikille. Aikaa tälle löytyy aina. Yksikään opetussuunnitelman sisällöllinen tavoite ei ole tätä tärkeämpää, koskaan.

Ryhmän roolien seuraaminen onnistuu esim. sosiogrammien avulla. Sosiogrammi on ainoastaan open nähtäväksi tarkoitettu työkalu. Sosiogrammin teetättämistilanteessa olen mm. pyytänyt lapsia kirjoittamaan paperille yhden tytön ja yhden pojan, keiden kanssa he tekisivät mieluiten yhteistyötä sekä yhden tytön ja yhden pojan, keiden kanssa he kokisivat yhteistyön olevan haastavinta. Kyselyn teettäminen tulee tilanteena olla positiivisviritteinen, jotta se ei luo lapsille kokemusta siitä, että osa saa olla ”suositumpia” kuin toiset. Lähtökohtaisesti arjessa on tultava aina esille vaade kyvystä tehdä yhteistyötä kaikkien kanssa sekä kunnioittaa kaikkia. Sosiogrammin tulokset osoittavat nopeasti esim. sen, ketkä tiettynä aikana jäävät ulkopuoliseksi ja ohjaavat pohtimaan syitä tähän. Ope voi asettaa itselleen tavoitteita muuttaa tiettyjen lasten sosiaalisia rooleja. Kun sosiogrammeja tekee säännöllisesti, näkee mainiosti ryhmän sosiaalisissa suhteissa tapahtuvaa kehitystä sekä sen, miten on itse onnistunut tavoitteissaan muuttaa niitä. 

Kuvassa kuvitteellinen esimerkki sosiogrammista kuvaamaan tilannetta " kenen kanssa tekisin mieluiten yhteistyötä". Kuvan perusteella suosituimpia ovat Taina ja Petri. Heidän suosionsa syytä olisi hyvä pohtia; onko se hankittu positiivisin keinoin ryhmän yhteistä hyvää edistäen? Ulkopuoliseksi puolestaan jäävät Tiina ja Kalle.Heidän ulkopuolisuutensa syitä ja seurauksia olisi tärkeä pohtia eri näkökulmista ja tavoitella heidän kiinnittämistä ryhmään soveltuvin keinoin.

"Tyhmä, ruma, harakka, hullu, huora. Saat rauhassa yksin olla, voit vaikka kuolla." Jos olisin joskus saanut kutsun luokkakokouksiin, olisin mennyt ja menisin. Menisin vahvana ja voimakkaana. Menisin hymyillen näyttääkseni, että olen selvinnyt. Kertoisin olevani kiitollinen kaikista kokemuksista, koska ilman niitä minusta olisi tullut paljon kehnompi opettaja. Paras saamani palaute työstäni on tullut lapsen suusta, kun luokkamme kiusaamiskyselyn tulokset näyttivät nollaa: ” Meillä ei taideta oikein kiusata siksi, koska ope ei siedä sitä yhtään ja selvittää riidatkin heti. Se nimittäin tietää itse, miltä se kiusaaminen tuntuu.”

Kutsuja odotellen,

-Anna

226

226 on huolellisen matemaattisen pohdinnan tulos. Tämän maagisen luvun pitäisi olla merkittävä. Koen sen ahdistavaksi. Luku on niiden numeroiden lukumäärä, jotka minun tulee pian naputella arviointikirjaan. Numeroiden antaminen on ollut mielestäni aina työni kaikkein ahdistavin ja ikävin puoli. Numerot toki kelpaavat niille, jotka saavat hyviä sellaisia. Kuvittelepa kuitenkin, miltä sinusta tuntuisi, jos jokaisen työviikkosi päätteeksi saisit pomoltasi tasaisen seiskan huomiomerkittynä paperiin, jonka hakeminen olisi ehto viikonlopun alkamiselle.

226 postikorttia olisi melkoinen määrä kirjoitettavaksi. Tiedämme, että jokaiseen korttiin olisi tärkeää kirjoittaa juuri omanlaisensa terveiset. Jokainen terveinen tulisi olla huolella perusteltu ja lämmöllä pohdiskeltu. Näin pitäisi olla niiden numeroidenkin kanssa. Numeroiden antaminen on edelleen sitkeässä oleva määrite arvioinnille. Arvioinnin tulisi kuitenkin olla kaikkea muuta kuin numeroihin tähtäämistä. Arvioinnin tulisi olla kasvattavaa ja oivaltavaa, jatkuvaa ja opettavaa. Eniten arvioinnista tulisi oppia oppijan itse. Opettajana minun tehtäväni olisi opastaa oppija ajattelemaan ja arvioimaan kannustavasti opittavaa, opittua, itseään ja ympäröivää. Ne numerot voisi oikeastaan unohtaa kokonaan. 

226 on luku, joka määrittää tietyllä tavalla omaa ammattitaitoani. Uskallan tunnustaa, että tämä tuottaa minulle kovasti paineita. Arviointi on ollut minulle aina jollain tavalla vallankäytön väline. Vallankäytön välineet puolestaan ovat sellaisia, joista en työssäni pidä. Uskon niiden olevan ensimmäisiä sillä listalla, johon uskallettaisiin kirjata oppimismotivaatioon negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä. Kuinka paljon uskaliaampi oppija lapsi saattaisi olla, jos opettaja ei uhkailisi, kiristäisi ja lahjoisi arvosanoilla? Silloin ei lähtökohtaisesti tarvitsisi edes ajatella oppivansa arvosanoja vaan ihan vain oppimista itseään varten. Miten suuri määrä energiaa saataisiinkaan uudelleenkanavoitavaksi ihan vain vaikka oppimisen ilon käyttöön, jos arvioinnin perusluonne saataisiin muuttumaan siitä perinteisestä aavistuksen rennompaan ja kannustavampaan suuntaan!

226 on usein melkoista yhtälöratkaisun summamutikkaa. Uusi opetussuunnitelma tuo arviointiin mukanaan erinomaisia lähtökohtia. Arvioinnin muutos vaatii toimintakulttuurin muutosta. Siihen me varmasti pystymme! Arvioinnista saattaa tulla ihan kivaa. Summamutikan keskellä tässä arviointiahdistuksen hetkessä mielessäni vallitsee kuitenkin edelleen yksi keskeinen ajatus, josta summat ja mutikat ovat kaukana. Tämä kristallinkirkas ajatus on, että numerot paperilla eivät kerro mitään kummempaa oppijasta itsestään. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on ainutlaatuinen ja tärkeä osa suurta kaikkeutta. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on aivan takuulla erinomaisen hyvä jossakin. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on universumin lapsi täynnä toivoa. Ja nämä ovat mielestäni lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat, mitä kertoa.

Arvioimisiin!

-Anna

P.S Nöyrimmät pahoitteluni kaikki matikan opet siitä, että käytin varmasti termejä luku, lukumäärä ja numero aivan ja täysin pielellisesti, mutta se laskento ei vain ole se, missä olisin…no...universumin lapsi ;) !

Toivo

Tovi sitten sosiaalisessa mediassa levisi erään äidin koskettava kirjoitus siitä, miten upea opettaja oli kohdannut tämän lapsen positiivisen toivon kautta ja saanut äidin kyyneliin. Inspiroiduin. Olen törmännyt opeurani aikana useita kertoja tilanteisiin, joissa keskustellaan, miten ” tuo ja tämä on toivoton” ja ” tuon ja tämän vanhemmat ovat mahdottomia”. Tarkoitus esimerkiksi opehuoneen kahvikeskusteluissa on takuulla jalo. Omaa stressiä jaetaan ja saadaan vertaistukea, jonka avulla jaksetaan taas jatkaa eteenpäin. Keskusteluissa loppukaneetiksi usein todetaan, että ”olen todellakin tehnyt kaikkeni”. Olen pahoillani, mutta et todellakaan ole tehnyt kaikkeasi. Kukaan ei ole koskaan tehnyt kaikkeaan. Kaikkeahan ei voi edes tehdä. Mutta aina voi yrittää vähän kaikenlaista. Kyse ei ole toivottomuudesta vaan kohtaamattomuudesta.

Pidän Torey Haydenin kirjoista. Niitä pitäisi sisällyttää jokaisen opettajankoulutuslaitoksen opetussuunnitelmaan. Niissä kaikkein toivottomimmistakin tapauksista löytyy toivo. Miten se on mahdollista? Jokaisessa meissä on toivo. Toivo saa alkunsa silloin, kun suureen maailmaan syntyy pieni ihminen. Toivo on vakio. Se on ja pysyy. Olivat lähtökohdat millaisia tahansa, oli menneisyys hyvä tai huono ja näytti tulevaisuus kirkkaalta tai sumealta. Aina on toivo. Kukaan ei sitä koskaan vie pois ja kenelläkään ei ole oikeutta yrittää sitä viedä pois. Ei edes väsyneellä toivottomuuden tunteiden keskellä painiskelevalla opettajalla. Jonkun täytyy sen sijaan nähdä toivo. Se joku voit olla sinä, opettaja.

Toivo vaatii kohtaamaan lapsen ja vanhemman. Vuorovaikutus ei voi ajautua toivottomaan kohtaamattomuuden pisteeseen. Ei ole olemassa lapsia tai vanhempia, joiden kanssa ei tulla toimeen. Ei ole olemassa edes henkilökemioita, jotka eivät yksinkertaisesti muka vain natsaa. Opettajan on päästävä henkilökemioiden yläpuolelle. Opettajan on pyrittävä saamaan lapsi ja vanhempi ymmärtämään, että samalla puolella ollaan. Toivon puolella. Tämä vaatii tietoista omien toimimattomien toivottomien toimintatapojen hylkäämistä. On mentävä tilanteisiin sinnikkäästi niiden vaatimilla tavoilla ja nähtävä toivo. Niitä tapoja ei todellakaan ole helppo löytää. Niitä on etsittävä, sisulla. Sisu alkaa siitä, missä sinnikkyys loppuu. Silloin sanotaan perkele ( hiljaa itselleen ) ja jatketaan etsimistä. Yritetään jotakin toista tai kolmatta tapaa. Jos pitää yrittää sadatta, yritetään sadatta.

Toivoon siis synnytään, toivottomuuteen saatetaan kasvaa tai kasvattaa. Yritetäänhän parhaamme kohdata toivoa eikä toivottomuutta. Toivoon tarvitaan lähtökohtaisesti toinen ihminen. Toisinaan toivoon riittää myös vain ajatus ja muisto kohtaamisesta. Jos olen omassa työssäni onnistunut sellaisia muistoja tuottamaan, olen tehnyt itselleni tärkeimmän. En piittaa pätkääkään, kuinka toivoton tapaus olen ollut vaikkapa laskennon opettajana. Kokeilepa muuten seuraavalla kerralla kohdata toivottomaksi tuomittu tapaus vaikkapa näin: 

                               1. Hymyile.

                               2. Tervehdi.

                        3. Kysy: ” Mitä kuuluu?".

          ;) 

Toivomisiin!

-Anna

Häsä digiloikka

Opin tovi sitten uuden sanan. Häsä. Pidän sitä nuorisolaisterminä erikoismerkille #. Oppia ikä kaikki. Vihaan puolestani sanaa digiloikka. Olin ajatellut, että en aio mainita sitä täällä blogissani koskaan. Älä koskaan sano koskaan ( tulin käyttäneeksi tämän tekstini latteiden sanontojen kiintiön heti alkuunsa).

Olen ajatellut tätä digiä tässä muutaman vuoden ajan paljon. Se alkoi ehkä siitä, kun tulin vahingossa joutuneeksi työpaikallani tvt-vastaavaksi. En ottanut sitä ensin kovin vakavissani. Suurin osa laiteongelmista hoituu nimittäin edelleen sammuttamalla ja käynnistämällä laite uudelleen. Jos se ei toimi, johtojen heiluttelu toimii jo lähes varmasti. Koska myös aikanaan jo enemmän eli vähemmän taidokkaasti ”koodasin” itselleni Jyrkin nettiin ”kotisivua”, pärjään mielestäni ihan hyvin koulun verkkosivujenkin kanssa. Osasin toki aikanani myös käynnistää Champions managerin komennolla cdJotainJotain. Mielestäni se oli kunnon komentoa se! Tvt-pestini aikana siinä vaivihkaa kävi niin, että taisin vähän kiinnostua asiasta. En niinkään teknisesti, mutta pedagogisesti. Aloin tehdä enemmän ja enemmän tietokonevarauksia ja opetin lapsia myös käyttämään luokan nettisivuja oppimisympäristönä. Seuraavaksi lupauduin ottamaan vastuulleni salkullisen iPadeja niistäkään juuri mitään sen enempää tietämättä. Mitään muodollista pätevyyttä asiaan en siis ole omannut. Kunhan olen räpeltänyt ja siinä sivussa jotakin on tarttunut matkaan mukaan. 

Tieto- ja viestintätekniikka on mielestäni opetuksessa oiva apuväline. Tässä digiloikkimisessa minua arveluttaa kuitenkin se, ettei tämä loikka nyt vain tapahtuisi ihan loikkaamisen ilosta. Erinäiset sähköiset laitteet kun eivät missään nimessä saa olla itsetarkoitus. Oppimisen tulee edelleen olla kaiken keskiössä. Oppiminen tapahtuu aina lopulta ihmisen päässä. Se ei tapahdu kirjan sivulla tai älylaitteen näytöllä. Oppiminen vaatii hermoverkostojen syntymistä ihmisen aivoissa. Aivoja ei käsittääkseni toistaiseksi voi millään ulkoisella laitteella vielä ohjelmoida ( paitsi Derek Shepherd Greyn anatomiassa <3 ).  Ulkoiset laitteet voivat kylläkin ohjata aivoja joskus jopa vähän vääräänkin suuntaan.

Mikä muu minua tässä digiLOIKKA termissä niin sitten puistattaa? Hervottomasti loikkiessa saattaa hypätä jonkin olennaisen yli. Tällä hetkellä tarjolla olevat sähköiset materiaalit ovat lähinnä työkirjojen sivuilta näytölle siirrettyjä tehtäviä. Oppimisen kannalta lienee vain pieni ero, tekeekö tehtävän siis kirjaan vai näytölle. Kirjaan tehtäessä käden ja aivojen yhteys saattaa olla oppimista enemmän edesauttava tekijä. Näytölle tehtäessä opitaan tietenkin samalla myös laitteen käyttöä, joka on kovin tärkeää.  Sähköisiä materiaaleja markkinoidaan nyt paljon myös sillä, että opettaja kykenee näkemään, mitä tehtäviä lapset ovat tehneet. Mahtaako tämä kontrolli nyt kuitenkaan lisätä motivaatiota? Loikka on myös varmasti sellainen sana, joka pelottaa ja aiheuttaa vastustavia ajatuksia pitkään alalla olleissa opettajissa. Opettajat kokevat syyllisyyttä siitä, että eivät pysy loikan kyydissä, koska se vaikuttaa niin suurelta ja mahdottomalta. Syyllisyys puolestaan saattaa latistaa kiinnostuksen kokeiluihin. 

Digitalisaation suurin vasta-argumentti on se, että moiseen ei varmasti ole rahaa. Pitkän tähtäimen katsantokannalla tämä pulma varmasti saadaan ratkaistua, kun aletaan laskea vaikkapa työkirjojen hintoja useamman vuoden ajalta suhteessa laitteen hintaan. Tällä hetkellä kuitenkin lähes jokaisen lapsen taskussa kulkee älylaite, jota mielestäni pitäisi ehdottomasti käyttää oppimisen apuvälineenä. Ymmärrän myös jälleen vastarinnan tähän liittyen, jossa ensisijaisesti huomataan negatiiviset vaikutukset vaikkapa nyt työrauhan kannalta. Punainen lanka tässä onkin se, että lapsia pitää systemaattisesti opettaa ja ohjata käyttämään omia laitteitaan oppimisen apuvälineenä. Hyöty- ja viihdekäyttö ovat täysin eri asioita ja erottelu näiden suhteen on sellainen, jota ei opi ellei sitä opeta. Entäpä syntyykö lasten omien laitteiden käytössä vertailua, kilpailua, kiusaamista tai kateutta laitteiden erotessa toisistaan mallin, merkin ja hinnan myötä? En ole törmännyt itse kertaakaan tällaiseen tilanteeseen. Nämä asiat ovat lähtökohtaisesti sellaisia, joiden kitkeminen pitäisi aloittaa ihan siitä ”ihminen ihmiselle”-kasvattamisesta, jonka tulisi olla osa jokapäiväistä arkea liittyen elämään yleensä. Omassa opetuksessani teetän paljon yhteistoiminnallista työtä, jolloin riittää usein, että edes yhdellä lapsella ryhmässä on laite ja päästään heti jo paljon pidemmälle. 

Mihin tämän digitalisaation pitäisi sitten mielestäni johtaa? Ajattelisin, että keskeisin tavoite voisi olla ulkoisten digitaalisten oppimisympäristöjen luominen. Kaipaisin toimivaa alustaa, jossa voisi yhdistää ääntä, kuvaa ja tietoa. Tietoa voisi etsiä, rakentaa, soveltaa ja jakaa yksin ja yhdessä. Mahdollisuuksia tähän jo on, mutta en vielä ole kyllä itsekään alkuunkaan perillä kaikista niistä. Vinkkejä otetaan siis vastaan! Voisihan sitä toki kehitellä itsekin kyseisenlaista alustaa, mutta en ole vielä saanut todistusta koodaustuntini suorittamisesta. Osaamiseni ei vielä riitä. Täytynee alkaa loikkimaan tehokkaammin. Mutta voisikohan loikan tilalle keksiä jonkun sopivamman sanan? Ajattelisin, että se voisi olla jotain söpöä ja vaaleanpunaista. Ihan vain siksi, että tvt on ollut perinteisesti kovin miesvaltainen alue. Digisipsutus. 

Söpöilemisiin!

Anna

P.S Tähän tekstiini en ulottanut tietenkään mahtumaan läheskään kaikkea digiin liittyvää kuten esim. robotiikkaa, johon liittyen olen itse melko kuutamolla vielä. Taannoisen ITK-retken yksi ehdoton kohokohta tosin oli kohtaaminen itse Pimeyden voiman kanssa. Ohjelmointi loogisen ajattelun kehittäjänä onkin varmasti pitkä ja hieno tarina. Mutta tässä digiloikassa "olkoon voima puolellamme". Mieluiten tosin valo(miekka)voima ;) !