Mikä meitä liikuttaa?

Mitä lapsille tapahtuu ekaluokan jälkeen?

Anu Ubaud pohtii Helsingin Sanomien kolumnissaan, mitä pojille tapahtuu ekaluokan jälkeen: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006596335.html. Poikien koulumenestys näyttäytyy heikompana kuin tyttöjen. 

Seuraavassa esitän aluksi Ubaudin kysymykseen vastausnäkemykseni, joka perustuu puhtaasti yhdentoista opetyövuoden kokemukselliseen mutuun. Tämän jälkeen esitän ratkaisuehdotuksen, joka perustuu mutuni lisäksi tieteellisesti tutkittuun tietoon.

Esikouluikäiset ja koulutulokkaat ovat usein täynnä kilometrien päähän säteilevää energiaa. Tämä purkautuu esimerkiksi iloisena pomppimisena, höpöttämisenä, naurun tirskahteluna sekä malttamattomuutena odottaa kaiken uuden ja jännittävän kokemista.

Ekaluokan jälkeen pojille (ja myös tytöille) tapahtuu esimerkiksi seuraavaa:

”Älä juokse.”

”Istu paikallasi.”

”Ole hiljaa.”

”Tee siististi.”

Vähitellen lasten kasvaessa koulun käytävillä ei kohtaakaan enää riemusta kiljahtelevia ja pompahtelevia lapsosia vaan kärjistetysti ilmaisten flegmatisoituneita tietynlaisen toimintakulttuurin muottiin alistuneita ”kunnon kansalaisia”.

Sisälle patoutuvaa luontaista lapsen energiaa on toki lupa purkaa välituntisin. Tähän liittyy kuitenkin valitettavia lieveilmiöitä kuten esimerkiksi lukuisat välituntiriidat, jotka usein saattavat myös kärjistyä fyysisiksi. Nämä tosin kuitataan melko usein seuraavasti:

”Pojat ovat poikia. ”

”Poikien kuuluu nujuta.”

”Pienestä ei pidä itkeä, ja pettymyksiäkin pitää sietää.”

Näiden kuittausten myötä riitoja ei välttämättä aina selvitetä. Kuuluvathan ne kehitykseen. Tämän myötä Petteriä välitunnilla töninyt seuraamukset näppärästi välttänyt Matti saattaakin kyetä keskittymään seuraavalla oppitunnilla, mutta Petteri ei. Petterin harmi jatkuu iltaan ja seuraavaan ja sitä seuraavaan iltaan saakka ja näkyy lopulta koulumotivaation lopahtamisena. Usein näin käy myös Matille. (Tässä kohtaa haluan korostaa, että mielestäni jokainen riita tulee selvittää ja yksioikoisesti fyysiseen väkivaltaan tulee aina puuttua.)

Sir Ken Robinson on pohtinut jo useita vuosia sitten sitä, miten koulu tappaa luovuuden: https://www.youtube.com/watch?v=tQzC7ubJriE . Luovuuden lisäksi koulu tappanee helposti myös oppimismotivaation. Täysi, värikäs ja persoonallisesti kuvioitu tuulen mukana lentävä ilmapallo napataan kiinni, tökätään neulalla tyhjentymään sekä lopulta jäännökset sullotaan samaan pakettiin lukuisten muiden pallojen kanssa. Tyhjennysprosessin aikana keskitytään lisäksi siihen, mikä kaikki on pielessä ja menee väärin. Näin oppijaminäkuva muovautuu helposti negatiiviseksi ja viimeinenkin motivaation ripe katoaa.

En ihmettele, että ei aina jaksa kiinnostaa.

Mikä ratkaisuksi?

Syiden etsimisen lisäksi koen tärkeäksi myös aina ehdottaa ratkaisua. Omat ratkaisuehdotelmani käsittelemääni pulmaan ovat osallisuuskasvatus ja positiivinen pedagogiikka. Nämä ehdotelmani eivät perustu enää pelkkään mutuun, vaan saavat tuekseen myös tieteellistä näyttöä.

Keskeisintä olisi koulun toimintakulttuuritasolla tapahtuva muutos. Tämä muutos tulisi siis rakentaa positiivisen pedagogiikan ja osallisuuden pohjalta. Osallisuudella on tutkimusten perusteella todettu olevan tiivis yhteys kouluun kiinnittymisessä. Positiivisella pedagogiikalla taas on puolestaan yhteys onnistuneeseen myönteisen oppijaminäkuvan kehittymiseen.

Osallisuudessa keskeistä ovat sekä kuulumisen tunteet että mahdollisuus saada vaikuttaa toimintaan, joka koskee itseä ja myös ryhmää, jonka jäsen on. Jokaisen lapsen tulee saada kokea tulevansa kuulluksi ja arvostetuksi. Tähän yhdistettynä vahvuuksista ammennettu positiivinen oppijaminäkuva ja onnistumisiin sekä hyvään keskittyvä toimintaympäristö ovat mielestäni omiaan luomaan kouluviihtyvyyttä. Kouluviihtyvyys puolestaan näkyy nopeasti parantuvassa koulumenestyksessä.

Keskeistä koulumenestyksen huolipuheen ratkaisuehdotelmissa olisikin nyt ymmärtää olla tuijottamatta ainoastaan sitä koulumenestystä. Sellainen katsantokanta saattaa keskusteluun usein esimerkiksi kurin tiukentamisen tarpeen (, mikä monen mielestä tapahtuu palkkaamalla enemmän miesopettajia..) sekä oppiainekeskeisen sisällöllisten asioiden painottamisen opetuksessa. Näiden päälle vedän ruksin. Ne nimittäin tulevat itsestään (paitsi kurin tiukentaminen, jota ei tarvita, kun viihtyvyys ja motivaatio ovat kohdillaan), kun ymmärrettäisiin lähtökohtaisesti katsoa sinne syvemmälle eli yllä kuvaamiini toimintakulttuurisiin seikkoihin.

Ubaudin kolumnin kommenttikentässä toivotaan mm. opetussuunnitelman syvempää tarkastelua. Tästä olen iloinen. Opetussuunnitelmamme on tuotu julkisuuteen melko negatiivisessa valossa. Siinä sivussa on siten unohdettu, että siellä itse asiassa saattaa jo olla ratkaisu tähänkin ongelmaan. Ja minun mielestäni onkin. Siellä nimittäin ovat hyvinkin painotetut mm. juuri esittämäni ratkaisutavat sekä esimerkiksi oppilasta aktivoivan toiminnallisen oppimisen käyttämisen vaade. Ja näitähän muuten toteutetaankin jo monessa koulussa ympäri Suomen! 

Movere; mikä meitä liikuttaa? 

Ilo, onnistumiset, riemunkiljahdukset sekä pienet hypähtelyt silloin tällöin!

Kiljahtelemisiin,

-Anna-

Millainen esimerkki sinä olet lapsillemme?

Naapuritalon parvekkeelta on osoitettu kameralla toistuvasti olohuoneeseemme päin verhomme ollessa auki. Kuvaaja on livahtanut välittömästi karkuun, kun hänet on huomattu. Koen, että yksityisyydensuojaamme rikotaan.

Käyn ystävällisesti kysymässä, mistä on kyse. Saan kuulla, että luontoa siinä kuvataan; perhosia ja oravia. Tällainen "ruma ihminen" ei kuulemma heitä kiinnosta. Naapuritalon parvekkeelta kamerasuunnassa suhteessa olohuoneeseemme ei kuitenkaan ole luontoa. Mahdollisuus on kuvata lähinnä vain ja ainoastaan talomme julkisivua, jos laillisuuden rajoissa kuvaamisen suhteen halutaan pysyä.

Luontokuvaus on minulle ok. Yritän kuitenkin perustella, miksi asia mietitytti ja tuntui ikävältä. Alan kuulla voimistuvia solvauksia. Aluksi olen "vainoharhainen pölhö, joka selittyy sillä, että minulla on vauva". Lopulta olen "s***nan hullu, joka saa painua h***iin ja hakeutua hoitoon". Tässä kohtaa olen niin pöyristynyt, että en enää yritä selittää, miksi asia vaivasi, vaan käännän selkäni ja lähden pois. Solvausten huutaminen jatkuu, mutta suljen korvani niiltä.

Loukatuksi ovat tulleet sekä yksityisyydensuojani että kunniani. Jälkikäteen olen kuitenkin ylpeä siitä, että onnistuin toimimaan kuten opetan; älä lähde vastaamaan takaisin samalla mitalla vaan poistu tilanteesta.

Jään pohtimaan, miten tuttu tilanne tämä minulle onkaan työni puolesta. Opettajana käyn päivittäin läpi, että ketään ei solvata tai haukkua millään tavalla. Ikävistäkin asioista pitää kyetä keskustelemaan asiallisesti oma kantansa ystävällismielisesti perustellen. Kameran käytön suhteen opetan, että ketään ei saa luvatta kuvata, ja kameran osoittaessa johonkuhun päin kuvattaessa jotakin muuta, on asiallista ja ystävällistä ilmoittaa kohteliaasti, mitä kuvasi.

Tällainen kokemusperäinen pöyristymiseni toistuu usein sosiaalista mediaa seuratessani. Aikuiset ihmiset nimittelevät kilpaa toisiaan. Mielipide perustellaan erilaisten haukkuma- ja kirosanojen värittämänä. Sosiaaliseen mediaan saattaa myös levitä kuvamateriaalia, jota on manipuloitu siten, että asiat saadaan näyttämään täysin erilaista, mitä ne oikeasti ovat.

Aikuiset ihmiset.

Opettajana pyrin myös opettamaan, miten keskustellaan rakentavasti ja miten eri mielipiteen voi ilmaista asiallisesti. Teroitan, että kirosanoja tai haukkumasanoja ei tule missään tilanteessa käyttää. Pyydän myös aina pohtimaan, millaisen kuvan itsestään antaa, jos esimerkiksi kiroilee julkisesti paljon.

Mutta aikuiset ihmiset.

Miten minun pitäisi opettajana näiden opetuksieni osalta olla uskottava kaikkien esittämieni aikuisten ihmisten antamien esimerkkien myötä? Kirsikan kakun päälle laittaen vielä se, millaista kieltä poliitikot, päättäjämme, saavat käyttää. On kuulemma esimerkiksi ihan ok kutsua toista ”munattomaksi nillittäjäksi”.

Koulukiusaamiseen kuitenkin pitäisi puuttua ja se on jatkuvasti tapetilla. Olen tästä asiasta tismalleen yhtä mieltä. Aikuinen, osaatko kuvitella, miten vaikeaa se saattaa joskus olla, jos aikuisena antamasi esimerkki on joku yllä kuvaamistani?

Me aikuiset olemme lastemme esikuvia ja roolimalleja. Tulevaisuus on heidän.

Millainen aikuinen Sinä olet? Millaisen tulevaisuuden Sinä haluat lapsillemme?

Aikuistelemisiin,

-Anna