226

226 on huolellisen matemaattisen pohdinnan tulos. Tämän maagisen luvun pitäisi olla merkittävä. Koen sen ahdistavaksi. Luku on niiden numeroiden lukumäärä, jotka minun tulee pian naputella arviointikirjaan. Numeroiden antaminen on ollut mielestäni aina työni kaikkein ahdistavin ja ikävin puoli. Numerot toki kelpaavat niille, jotka saavat hyviä sellaisia. Kuvittelepa kuitenkin, miltä sinusta tuntuisi, jos jokaisen työviikkosi päätteeksi saisit pomoltasi tasaisen seiskan huomiomerkittynä paperiin, jonka hakeminen olisi ehto viikonlopun alkamiselle.

226 postikorttia olisi melkoinen määrä kirjoitettavaksi. Tiedämme, että jokaiseen korttiin olisi tärkeää kirjoittaa juuri omanlaisensa terveiset. Jokainen terveinen tulisi olla huolella perusteltu ja lämmöllä pohdiskeltu. Näin pitäisi olla niiden numeroidenkin kanssa. Numeroiden antaminen on edelleen sitkeässä oleva määrite arvioinnille. Arvioinnin tulisi kuitenkin olla kaikkea muuta kuin numeroihin tähtäämistä. Arvioinnin tulisi olla kasvattavaa ja oivaltavaa, jatkuvaa ja opettavaa. Eniten arvioinnista tulisi oppia oppijan itse. Opettajana minun tehtäväni olisi opastaa oppija ajattelemaan ja arvioimaan kannustavasti opittavaa, opittua, itseään ja ympäröivää. Ne numerot voisi oikeastaan unohtaa kokonaan. 

226 on luku, joka määrittää tietyllä tavalla omaa ammattitaitoani. Uskallan tunnustaa, että tämä tuottaa minulle kovasti paineita. Arviointi on ollut minulle aina jollain tavalla vallankäytön väline. Vallankäytön välineet puolestaan ovat sellaisia, joista en työssäni pidä. Uskon niiden olevan ensimmäisiä sillä listalla, johon uskallettaisiin kirjata oppimismotivaatioon negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä. Kuinka paljon uskaliaampi oppija lapsi saattaisi olla, jos opettaja ei uhkailisi, kiristäisi ja lahjoisi arvosanoilla? Silloin ei lähtökohtaisesti tarvitsisi edes ajatella oppivansa arvosanoja vaan ihan vain oppimista itseään varten. Miten suuri määrä energiaa saataisiinkaan uudelleenkanavoitavaksi ihan vain vaikka oppimisen ilon käyttöön, jos arvioinnin perusluonne saataisiin muuttumaan siitä perinteisestä aavistuksen rennompaan ja kannustavampaan suuntaan!

226 on usein melkoista yhtälöratkaisun summamutikkaa. Uusi opetussuunnitelma tuo arviointiin mukanaan erinomaisia lähtökohtia. Arvioinnin muutos vaatii toimintakulttuurin muutosta. Siihen me varmasti pystymme! Arvioinnista saattaa tulla ihan kivaa. Summamutikan keskellä tässä arviointiahdistuksen hetkessä mielessäni vallitsee kuitenkin edelleen yksi keskeinen ajatus, josta summat ja mutikat ovat kaukana. Tämä kristallinkirkas ajatus on, että numerot paperilla eivät kerro mitään kummempaa oppijasta itsestään. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on ainutlaatuinen ja tärkeä osa suurta kaikkeutta. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on aivan takuulla erinomaisen hyvä jossakin. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on universumin lapsi täynnä toivoa. Ja nämä ovat mielestäni lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat, mitä kertoa.

Arvioimisiin!

-Anna

P.S Nöyrimmät pahoitteluni kaikki matikan opet siitä, että käytin varmasti termejä luku, lukumäärä ja numero aivan ja täysin pielellisesti, mutta se laskento ei vain ole se, missä olisin…no...universumin lapsi ;) !

Toivo

Tovi sitten sosiaalisessa mediassa levisi erään äidin koskettava kirjoitus siitä, miten upea opettaja oli kohdannut tämän lapsen positiivisen toivon kautta ja saanut äidin kyyneliin. Inspiroiduin. Olen törmännyt opeurani aikana useita kertoja tilanteisiin, joissa keskustellaan, miten ” tuo ja tämä on toivoton” ja ” tuon ja tämän vanhemmat ovat mahdottomia”. Tarkoitus esimerkiksi opehuoneen kahvikeskusteluissa on takuulla jalo. Omaa stressiä jaetaan ja saadaan vertaistukea, jonka avulla jaksetaan taas jatkaa eteenpäin. Keskusteluissa loppukaneetiksi usein todetaan, että ”olen todellakin tehnyt kaikkeni”. Olen pahoillani, mutta et todellakaan ole tehnyt kaikkeasi. Kukaan ei ole koskaan tehnyt kaikkeaan. Kaikkeahan ei voi edes tehdä. Mutta aina voi yrittää vähän kaikenlaista. Kyse ei ole toivottomuudesta vaan kohtaamattomuudesta.

Pidän Torey Haydenin kirjoista. Niitä pitäisi sisällyttää jokaisen opettajankoulutuslaitoksen opetussuunnitelmaan. Niissä kaikkein toivottomimmistakin tapauksista löytyy toivo. Miten se on mahdollista? Jokaisessa meissä on toivo. Toivo saa alkunsa silloin, kun suureen maailmaan syntyy pieni ihminen. Toivo on vakio. Se on ja pysyy. Olivat lähtökohdat millaisia tahansa, oli menneisyys hyvä tai huono ja näytti tulevaisuus kirkkaalta tai sumealta. Aina on toivo. Kukaan ei sitä koskaan vie pois ja kenelläkään ei ole oikeutta yrittää sitä viedä pois. Ei edes väsyneellä toivottomuuden tunteiden keskellä painiskelevalla opettajalla. Jonkun täytyy sen sijaan nähdä toivo. Se joku voit olla sinä, opettaja.

Toivo vaatii kohtaamaan lapsen ja vanhemman. Vuorovaikutus ei voi ajautua toivottomaan kohtaamattomuuden pisteeseen. Ei ole olemassa lapsia tai vanhempia, joiden kanssa ei tulla toimeen. Ei ole olemassa edes henkilökemioita, jotka eivät yksinkertaisesti muka vain natsaa. Opettajan on päästävä henkilökemioiden yläpuolelle. Opettajan on pyrittävä saamaan lapsi ja vanhempi ymmärtämään, että samalla puolella ollaan. Toivon puolella. Tämä vaatii tietoista omien toimimattomien toivottomien toimintatapojen hylkäämistä. On mentävä tilanteisiin sinnikkäästi niiden vaatimilla tavoilla ja nähtävä toivo. Niitä tapoja ei todellakaan ole helppo löytää. Niitä on etsittävä, sisulla. Sisu alkaa siitä, missä sinnikkyys loppuu. Silloin sanotaan perkele ( hiljaa itselleen ) ja jatketaan etsimistä. Yritetään jotakin toista tai kolmatta tapaa. Jos pitää yrittää sadatta, yritetään sadatta.

Toivoon siis synnytään, toivottomuuteen saatetaan kasvaa tai kasvattaa. Yritetäänhän parhaamme kohdata toivoa eikä toivottomuutta. Toivoon tarvitaan lähtökohtaisesti toinen ihminen. Toisinaan toivoon riittää myös vain ajatus ja muisto kohtaamisesta. Jos olen omassa työssäni onnistunut sellaisia muistoja tuottamaan, olen tehnyt itselleni tärkeimmän. En piittaa pätkääkään, kuinka toivoton tapaus olen ollut vaikkapa laskennon opettajana. Kokeilepa muuten seuraavalla kerralla kohdata toivottomaksi tuomittu tapaus vaikkapa näin: 

                               1. Hymyile.

                               2. Tervehdi.

                        3. Kysy: ” Mitä kuuluu?".

          ;) 

Toivomisiin!

-Anna