Jotain uutta, jotain vanhaa

Blogini nimeäminen aiheutti luovaa tuskaa. Nimen pitäisi olla raflaava, houkutteleva ja näin opetussuunnitelmauudistuksen huipulla myös moderni, trendikäs ja tulevaisuuteen suuntaava. Pysähdyin kuitenkin nykyhetkeen ja tartuin ymmärrykseen siitä, että huomista ei ole ilman eilistä. Matkustin ajatuksissani taaksepäin, peruskoulusta kansakouluun, lukkarin koulusta kansanperinteeseen. Tartuin kiinni vanhaan tietäjäämme iänikuiseen, vakaaseen Väinämöiseen. Väinämöisen kohtaaminen Joukahaisen kanssa kuvastaa mielestäni hyvin opetussuunnitelmauudistuksen synnyttämää keskustelua, vanhan ja uuden murrosta.

                                            Vaka vanha Väinämöinen,

                                            tietäjä iän-ikuinen,

                                            oli teittensä ajaja,

                                            matkojensa mittelijä,

                                            noilla Väinölän ahoilla,

                                            Kalevalan kankahilla.

                                            Tuli nuori Joukahainen,

                                            ajoi tiellä vastatusten:

                                            tarttui aisa aisan päähän,

                                            rahe rahkehen takistui,

                                            länget puuttui länkilöihin,

                                            vemmel vempelen nenähän.

                                            Siitä siinä seisotahan,

                                            seisotahan, mietitähän…

                                            vesi vuoti vempelestä,

                                            usva aisoista usisi.

                                            (Kalevala, kolmas runo )

Tässä sitä sitten seisotahan ja ihmetellähän. Kaikki muuttuu vai muuttuuko? Uskalsin väittää saaneeni uudenkin opetussuunnitelman mukaisen opettajankoulutuksen. Minut opetettiin mm. ohjaamaan lapset ajattelemaan, reflektoimaan, tekemään yhteistyötä, kokonaisoppimaan sekä harjoittamaan tunnetaitoja ja erilaisia oppimistekniikoita. Mutta korostihan jo kansakoulumme isä Uno Cygnaeus mm. vuorovaikutuksellisuutta, lapsilähtöisyyttä, ajattelua ja toiminnallisuutta. Siinä yli sadan vuoden historian rinnalla taitaa minun kymmenen vuottani olla melko laimea suoritus. Tykkään myös matkustaa ajatuksissani usein yli kaksi tuhatta vuotta taaksepäin ja korostaa yhtä ensimmäisistä maailmanlaajuisesti tunnetuimmista opettajista, jonka opetussuunnitelma tiivistyy yhteen merkittävään ja voimakkaaseen sanaan. Lähimmäisenrakkaus. Tämän yhden sanan opetussuunnitelma-aihion pyrin edelleen pitämään itse työni lähtökohtana. 

Tarkoitukseni ei ole vähätellä uutta opetussuunnitelmaa tai sen synnyttämää intoa. Olen kovin iloinen siitä, että saamme vihdoin paperille sen, mitä olen niin kovin tärkeänä itsekin pitänyt. Nyt kun se on paperilla, se muuttuu myös velvollisuudeksi kaikille. Olen myös iloinen siitä, että opetussuunnitelmauudistus on saanut mediajulkisuutta. Julkisuudessa kuitenkin harmittaa se, että opettajien tekemään työhön on mielestäni suhtauduttu aavistuksen väheksyvästi. On keskitytty korostamaan, miten vanhanaikainen koulujärjestelmämme onkaan. Ei ole huomattu niitä mahtavia melkoisen uudenaikaisia juttuja, joita kouluissamme ympäri Suomen jo tehdään. On syytetty eikä ollenkaan oikein kiitetty.

Uuden edessä en voi vähätellä myöskään vanhaa. En voi vähätellä vuosikymmenten työtä, jonka pohjalle kaikki uusi aina rakentuu. Uusi opetussuunnitelma on hieno osoitus kehityksen seuraamisesta, mutta onhan kehitystä seurattu kautta aikojen. Historiahan toistaa itseään. Uusi keksintö mullistaa aikakauden ja aikakausi vaihtuu. Aikakauden ilmiöiden ymmärtäminen on tärkeää. On ymmärrettävä ilmiöiden taustat ja punnittava niiden mahdolliset seuraukset. Tuntemattomaan veteen ei voi hypätä täysin rentoutuneesti. Jo ihmisen eläimellisyyteen pohjaava tiedostamaton biologisuus vaatii herkkyyttä suhtautua tuntemattomaan varautuneesti. Ymmärrän siis myös aistittavan varautuneen suhtautumisen kaikkeen tähän ”uuteen”.

Moni kokenut opettaja on eri foorumeilla viimeisten vuosien aikana pohtinut melko lohduttomasti, onko heidän vuosikymmenten työnsä nyt tullut tehtyä täysin väärin ja mennyt aivan hukkaan. Olen itsekin sortunut toisinaan kriittisyydessäni moittimaan mielestäni vanhakantaisia opetustyylejä. En kuitenkaan minään hetkenä ole halunnut vähätellä vuosikymmenten työtä. Vaikka osaankin ehkä antaa esim. tietoteknisiä vinkkejä kokeneille kollegoille, olen hyvin nöyrä kaiken sen kokemuksen edessä, mitä vuosikymmenten työ tuo mukanaan. On syytä muistaa, että kyse on aina ihmiselämästä. Mikään uudistus ei ole niin loistava tai hyvä, että sen myötä kenelläkään olisi oikeutta mitätöidä ihmisen elämäntyötä. Kehityskehoitusten rinnalla olisi äärimmäisen tärkeää muistaa tasaisin väliajoin myös kiittää. Kiittämisen jälkeen on paljon motivoituneempi kehittymään ja oppimaan aina vain lisää.

Blogini nimi sai siis lopulta ajatuksellisen alkunsa sotkan munasta. Nimivalinnan myötä toivoisin, että kunnioittaisimme mennyttä osana tulevaa ja erityisesti pysähtyisimme rauhassa elämään tätä hetkeä sen kaikkine suurine suruineen ja voimakkaine iloineen. Jos katsoo liikaa vain tulevaan, ei välttämättä huomaa, että jo tässä hetkessä saattaa olla jotakin huomioimisen arvoista.

                                            Siinä vanha Väinämöinen

                                            katseleikse, käänteleikse.

                                            Niin tuli kevätkäkönen,

                                            näki koivun kasvavaksi:

                                            ”Miksipä on tuo jätetty

                                            koivahainen kaatamatta?”

                                            Sanoi Vanha Väinämöinen:

                                           ”Siksipä on tuo jätetty

                                            koivahainen kasvamahan:

                                            sinulle kukuntapuuksi.

                                            Siinä kukkuos, käkönen,

                                            helkyttele, hietarinta,

                                            hoiloa, hopearinta,

                                            tinarinta, riukuttele!"

                                            (Kalevala, toinen runo)

Kukkumisiin!

-Anna-

What's new?

I am new. Ainakin näin asiapitoisen blogin kirjoittajana. Muuten uutuudenviehätys on tainnut minusta karista vuosien varrella. Iän myötä viehätys vaihtuu viisauteen, jos sen vain osaa valjastaa. Viisauden. Yritän muistaa yrittää olla kiitollinen niistä vaikeistakin hetkistä, joita elämä ja erityisesti myös työelämä on minulle tarjonnut. Niistä ei voi kuin ottaa opikseen ja viisastua, kerta toisensa jälkeen.

Tarkoituksenani on kirjoittaa kasvatukseen ja opetukseen liittyvistä asioista. Työskentelen päätoimisesti luokanopettajana kahdeksatta vuotta ja uskallan luvata, että kuluneina vuosina on ennättänyt kertyä jo aika monta mainiota aihiota ajattelemiselle ja kirjoittelemiselle. Yritän tuoda kirjoituksiini myös aavistuksen vapaamuotoisemman sävyn, jotta saisin lukijan kiinnostumaan. Vapaamuotoisella tarkoitan ehkä jopa vähän viihteellistä, jos oikein villiinnyn.

Mistä kaikki sai alkunsa? En lähde kertaamaan ihmisen biologian perusteita. Aloitan siitä, kun äitini kertoi minulle, että minusta tulisi hyvä luokanopettaja. Koska siinä tietyssä iässä yksinkertaisesti pitää kapinoida vanhempiaan vastaan, en allekirjoittanut väitettä. Työskentelin vuoden ajan kouluavustajana ja totesin, että en koskaan ryhdy opettajaksi. Niin siinä sitten kävi, että muutaman vuoden päästä tästä löysin itseni Seminaarinmäeltä ponileikin vastarintaliikkeestä. Kasvatus ja opetus oli ( ja on ) mielestäni tiukkaa teoriaa ja opettajuus asiantuntija-ammatti eikä leikkimielistä puuhastelua.

Opintojeni aikana olin hyvin kriittinen. Kyseenalaistin ja kritisoin sydämeni kyllyydestä. Siitä ei liiemmin luultavasti pidetty. Minua harmittaa, että kriittisyyttä pidetään lähtökohtaisesti yleensä negatiivisuutena. Sitä se ei mielestäni ole. Kritiikki on ajattelun ilmaisemista, negatiivisuus enemmän ajattelemattomuutta. Eräs didaktikko kertoi minulle Saharan opettavan. Eräs ohjaava opettaja puolestaan kiitti saaneensa minulta elämänsä erikoisimman ja parhaan harjoitteluraporttinsa. Hurahdin erinomaisten kouluttajien tapaan ohjata opiskelija ajattelemaan. Olin ja ajattelin. Ajattelin pienistä yksityiskohdista suuriin kuviin alkaen siitä, että en halua kutsua lapsia oppilaiksi vaan ainoastaan lapsiksi. Minulla ei ole tarvetta ylentää itseäni käsitteellisesti.

Sahara on opettanut, että liiasta ajattelemisesta voi olla joskus myös haittaa. Voi luoja se on toisinaan raskasta, ajatella päivät ja yöt. Ajattelen silti. Opettajuus on minulle edelleen ensisijaisesti professio eli asiantuntija-ammatti. Siksi pyrin ajattelemaan työssäni usein ja paljon. Ajattelemisen lisäksi pyrin "oppimaan ikä kaikki" mm. viettämällä aikaani ammattikirjallisuuden parissa ja keksimällä mahdollisimman tiheästi jotakin uutta opiskeltavaa. Opetussuunnitelmauudistus on tuonut tämän opettajien ajattelemisen keskiöön ja jopa median valokeilaan. Uskallan varovaisesti väittää, että Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos tiesi jo kymmenen vuotta sitten, mitä tuleman pitää ja että ” There is not that much new anyway.” 

Tämä minusta, jatkossa asiaan. Ajattelemisiin!

-Anna-