Tuhat kiloa koettua iloa

Hyville teille

 

Minulla on ollut tapana kirjoittaa kevättodistuksen yhteyteen jokaiselle luokkani lapselle kortti tai kirje, jossa kerron lapsesta vain hyviä asioita. Tapa sai ajatuksellisen alkunsa omasta turhautumisestani siihen, miten paljon tärkeitä asioita koulutodistus jättää kertomatta. 

Esimerkiksi monet alaluokkien sanalliset todistukset ovat harmillisesti keskittyneet vain lukuaineiden arviointiin jättäen taito- ja taideaineiden osaamisen suoritusmerkinnällä kuitattavaksi. Moni lukuaineissa heikko lapsi loistaa jossakin taito- tai taideaineessa. Moni lapsi on esimerkiksi myös erinomainen kaveri, innokas apuri, myötätuntotaituri, kekseliäs ideanikkari tai veikeä humoristi. Ennen kaikkea jokainen lapsi on korvaamattoman arvokas ja tärkeä juuri omana itsenään.  Se, jos jokin, on sellainen asia, joka pitää lapselle muistaa kertoa.

Uuden opetussuunnitelman myötä muuttunut arviointikulttuuri on matkannut kohti positiivista ja kannustavaa suuntaa. Sen myötä on tärkeää pyrkiä jatkuvasti arvioimaan oppimisen suuntaa ja nojaamaan kunkin oppijan vahvuuksiin.  Arviointikulttuurin muovaamisen eteen on tehty paljon arvokasta työtä. Tutustuin keväällä useamman kunnan ja kaupungin todistuspohjiin, ja huomasin, että ne noudattelevat kuitenkin melko pitkälle vanhoja malleja. Se ei itsessään toki kerro arvioinnin suunnasta. Uskon, että koko lukuvuoden ajan on varmasti tehty paljon jatkuvaa, positiivista ja kannustavaa arviointityötä, joka ei vain todistuspohjaa vilkaisemalla näy. 

Positiiviseen pedagogiikkaan hurahtamiseni jälkeen minulle on tullut omassa opettajuudessani yhä vain tärkeämmäksi kannustava ja myönteinen työote.  Myönteisyys on taito, joka kehittyy sitä harjoittamalla. Tämän ajatuksen haluan pitää opetuksessani punaisena lankana. Myönteisyyden myötä muovautuva myönteinen ilmapiiri luo turvaa ja rakentaa kivijalkaa sellaiselle oppimiselle, jossa sallitaan onnistumiset ja epäonnistumiset. Tällaisessa ilmatilassa vastoinkäymiset eivät lannista ja kaverit auttavat ja innostavat. Haluan pyrkiä opettajana siihen, että jokainen lapsi tietää omat vahvuutensa ja kykenee rakentamaan niiden varaan turvallisessa ympäristössä eheän itsetunnon perustan.

Positiivisuushaaste

Hyvien asioiden kortit ja kirjeet, todistuspohjien kehitystila sekä positiivisen pedagogiikan muovautuminen opettajuuteni kivijalaksi saivat minut tänä kesänä kaipaamaan tulevalle lukuvuodelle jotakin koko lukuvuoden koulumatkalla mukana kulkevaa tärkeitä ilon ja hyvinvoinnin taitoja painottavaa yksinkertaista ja mukavaa materiaalia, jonka kevättodistuksen yhteydessä voisin antaa lapselle muistoksi matkaan mukaan. Tästä kaipauksesta syntyi lopulta ”Tuhat kiloa koettua iloa” – vihkonen, jonka tulen ottamaan omassa opetuksessani koekäyttöön.

Vihkosen avulla on helppo tuoda koko kouluvuoden varrelle mukaan tiettyjä positiivisen pedagogiikan pilareita. Sen avulla on helppo ottaa yhteiseen keskusteluun tärkeitä hyvää ja myönteisyyttä luotaavia asioita ja opetella havainnoimaan näitä yhdessä. Opetussuunnitelman osalta vihkonen tarjoaa mahdollisuuksia esimerkiksi laaja-alaisen osaamisen tavoitteiden parissa työskentelyyn.

Vihkonen on tarkoitettu täytettäväksi koko lukuvuoden matkan ajalla, ja vihkosen teemat ovat tarkoitetut otettavaksi käyttöön soveltuvasti pidemmällä aikavälillä. Kaikkia aihekuplia ei siis esimerkiksi ole suinkaan tarkoitus täyttää yhden päivän tai tunnin aikana. Olen myös tarkoituksella rajannut vihkosen ajatuksen koskemaan juuri koulupäiviä, sillä kouluviihtyvyyden parantaminen ja sen tekeminen näkyväksi on yksi oman opettajuuteni laaja-alaisista tavoitteista! 

Vaikka vihkonen on muovautunut omaan tulevaan käyttööni, mieleeni syttyi ajatus, josko joku muukin innostuisi esimerkin kautta joko tarttumaan siihen suoraan tai lähtemään ideoimaan omaan opetukseensa positiivisuuden punaista lankaa. Tämän vuoksi vihkonen on vapaasti ladattavissa käyttöön tämän kirjoitukseni yhteydessä (CC BY NC). Sitä saa vapaasti soveltaa ja muovata omaan opetuskäyttöön sopivalla tavalla. Tämän myötä haluan haastaa kaikki opet tulevan kouluvuoden osalta mukaan hyville teille, #POSITIIVISUUSHAASTE!

Vihkosen löydät kokonaisuudessaan täältä: Tuhat kiloa koettua iloa -vihkonen

Jos juuri vihkosideani ei inspiroi, lähdethän silti mukaan positiivisuushaasteeseen vaikkapa tutustumalla Kaisa Vuorisen ja Laura Uusitalo-Malmivaaran Huomaa hyvä! –menetelmään. Heillä on tarjolla runsain määrin mahtavaa ja toimivaa materiaalia haasteen vastaanottamiseksi. Heidän menetelmänsä ja työnsä on innoittanut minua suuresti oman opettajuuteni kehittämisessä, ja toivoisin muidenkin opejen löytävän saman positiivisuuden lähteen, jolle mm. he ovat minua johdattaneet. 

Hymyä ja hyvää tuulta tulevalle lukuvuodelle!

Myönteistämisiin,

Anna

Mutta minä muistan sinut

Kesäloman alkaessa minulla on ollut tapana istahtaa lasten lähdettyä opepöytäni taakse katselemaan ja kuuntelemaan tyhjää luokkahuonetta.  Siinä istuessani ja ihmetellessäni kestää yleensä kolmesta viiteen minuuttia ennen kuin kyyneleet alkavat valua vuolaana virtana poskilleni. Tyhjentävä hiljaisuus muistuttaa siitä, että olen taas yhden lukuvuoden ajan tehnyt kaikkeni järjelläni ja erityisesti sydämelläni niiden lasten eteen, joiden kanssa olen kulloinkin saanut työtäni tehdä.  Heille kaikille minä toivon erityisesti sydämelläni vain ja ainoastaan kaikkea hyvää.

Olen saanut lukuisia kertoja kuulla, että kaikkeen ei tarvitsisi suhtautua aivan niin suurella sydämellä. Varsin tunteikkaana ja herkkänä ihmisenä en välttämättä jaksa kuulemma kantaa sitä maailman taakkaa, jonka harteillani usein tunnen. Olisi terveellistä kovettua hieman. Olen pahoillani, mutta en suostu. Kovuutta maailmaan mahtuu tarpeeksi. Pehmeydestä on pulaa. Isäni totesi minulle ennen oman taistelunsa päättymistä, että sota ei kaipaa yhtä miestä. Tänään ymmärrän, mitä hän sillä tarkoitti, sillä olen noudattanut hänen ohjettaan. Yhden miehen sota ei kuitenkaan ole koskaan tarpeeton eikä turha. On vain osattava valita taistelunsa.

Olen ennättänyt kohdata työssäni satoja lapsia. Jokaisen heistä olen pyrkinyt kohtaamaan parhaan osaamiseni mukaan heitä kunnioittaen.  Muistan jokaisen luokanopetusryhmäläiseni nimen, jos saan kurkata luokkakuvasta apua.  Jokaisena Suvivirtenä toivon aidosti jokaisen heidän tielleen järisyttävän suuren määrän hyvää. Toivon järisyttävän suuren määrän hyvää sinulle. Olen äärettömän pahoillani siitä, että en aina osannut tehdä tai nähdä asioita sinun kannaltasi oikein. Vannon kuitenkin käsi sydämelläni, että välitin sinusta aidosti ja yritin parhaani. Sinä et koskaan ollut minulle vain yksi muiden joukossa. Sinä olit aina minulle korvaamattoman tärkeä pieni ihminen, jonka tielle toivoin vain enkelin siipien havinaa ja iloa, onnea syvää.

Opettajan työ ei ole lyhyitä päiviä ja pitkiä lomia. Opettajan työ on sydämen työtä, jonka myötä varmasti jokainen opettaja valehtelisi, jos väittäisi, että ei toisinaan heräisi öisin murehtimaan maailmaa. Jokainen opettaja on lomansa ansainnut tehtyään taas korvaamattoman tärkeää työtä lukuvuodellisen verran. Kiitos opettajat siitä upeasta työstä, jota teette! 

Tänä keväänä en ensimmäistä kertaa vuosiin laulanut tai säestänyt Suvivirttä opettajan roolissa. Se tekee minut surulliseksi, joka puolestaan varmentaa sen, että toivon pääseväni tulevina vuosina pianon taakse näinä aikoina. Tänäkin vuonna tosin soitin Suvivirren. Soitin sen pitkän ja arvostettavan tien kulkeneille vanhuksille. Soitin hapuillen ja virheitä tehden, alahuultani purren ja kyyneleitä pidätellen. Tie on pitkä kuljettavaksi.  Sen tien varrella minä muistan sinut, ja minä uskon sinuun!

Ansaittua, aurinkoista ja säästäpiittaamattoman antoisaa kesälomaa kollegat, oppijat ja erityisesti tietenkin te kaikki kollegat ja oppijat, ketkä minä erityisesti muistan! Sillä teidät minä muistan.

Muistelemisiin,

Anna

Osallisuus lisää kouluviihtyvyyttä

 Koulusta huolimatta hyvinvoivat nuoret?

Uusimmat PISA-tutkimukseen liittyvät tulokset on julkaistu eilen: https://ktl.jyu.fi/pisa/ajankohtaista/t190417 . Niissä on selvitetty nuorten hyvinvointiin liittyviä tekijöitä. Saimme iloksemme todeta, että nuoret kokevat olevansa pääasiassa tyytyväisiä elämäänsä.  Erinäisten tiedotusvälineiden uutisointiin osalliseksi päässeet nuoret ovat jo ennättäneet kommentoida aihetta mielestäni kokonaisvaltaisen kypsästi; elämä on joskus kivaa ja joskus tylsää, mutta pääosin ihan jees. Tämä asenne olisi muuten hyvä erilaista hypeä ja hyggeä tavoittelevan nykyaikuisenkin omaksua. 

Tutkimuksesta selkeästi kehitettäviksi osa-alueiksi nousivat koulumaailmaan liittyen yhteenkuuluvuuden tunteen parantaminen kouluyhteisössä ja suoritusmotivaation nostaminen. Yhteenkuuluvuuden tunne oli laskenut huomattavasti sitten vuoden 2003 ja suomalaisten suoritusmotivaatio koulutyössä oli vertailumaiden alhaisin. Nämä tulokset kertovat mielestäni siitä, että koulu ei onnistu edelleenkään nivoutumaan osaksi lasten ja nuorten elämää. Koulu on jotakin irrallista, jota käydään suorittamassa, jotta voidaan sitten koulun jälkeen tehdä niitä asioita, jotka lisäävät hyvinvointia. 

Kouluviihtyvyys nousee keskusteluun tasaisin väliajoin. Nostaisin näistä tuoreimmista PISA-tuloksista kouluviihtyvyyden keskiöön yhteenkuuluvuuden tunteen.  Yhteenkuuluvuuden ja keskinäisen kunnioittamisen ilmapiirin luominen jokaiseen suomalaiseen kouluyhteisöön on mielestäni avain kouluviihtyvyyden lisäämiseen. Tämä onnistuu osallistamalla. Osallisuus ja osallistaminen toistuvat uuden opetussuunnitelman yleisen osan teksteissä lukuisia kertoja. Opetuksen järjestämistä ohjaavana velvoitteena pidetään YK:n Lapsen oikeuksien sopimusta, jonka mukaan lapsella ja nuorella tulee olla oikeus ilmaista näkemyksensä ja tulla kuulluksi.  Jokainen yksittäinen opettaja toki osallistaa lapsia ja nuoria oman ammattitaitonsa mukaisesti, mutta käytännössä osallistamisen vaade toteutetaan kouluissa oppilaskuntatoiminnalla.

Oppilaskuntatoiminta on tärkeä mahdollisuus ottaa lapset ja nuoret aidosti mukaan koulujen päätöksentekoon. Osallisuuden vaadetta se ei kuitenkaan riitä täyttämään. Oppilaskuntatoimintaan osallistuu yleensä yksi tai kaksi lasta tai nuorta koululuokalta. Loput jäävät osallisuuden osalta opettajien opetuskulttuurin varaan. Kouluviihtyvyyden lisäämiseksi olisi erittäin tärkeää saada luotua ihan jokaiselle lapselle ja nuorelle kokemus osallisuudesta. Näin ollen oppilaskuntatoiminnan lisäksi olisi mielestäni hyvä tarjota opettajille selkeitä malleja lisätä osallisuutta oman opetuksen käytänteissä. Yksi tällainen malli on luokkavaltuustotoiminta.

LuoVa, luokkavaltuusto

LuoVa, luokkavaltuusto sai ideansa oman opetuskokemukseni yritysten, erehdysten ja onnistumisten kautta. Olin aloittelevana opettajana innostunut yhteistoiminnallisen oppimisen menetelmistä ja kehittelin näiden pohjalta tiimioppimisen mallia. Tiimityöskentelyssä lapset joutuivat tekemään yhteistyötä ja myös omia päätöksiä koulutyöstään; he tulivat pakotetuksi ajattelemaan, sillä opettajalta ei aina saanut vastauksia. Huomasin tämän motivoivan. Lapset sitoutuivat omaan työhönsä, kun saivat vaikuttaa siihen. Tämän huomion jälkeen päädyin pohtimaan, miten saisin tiimeissä näkyvän oppimisen innon ja hitsautuvan yhteenkuuluvuuden tunteen tuotua koko luokan tasolle. Hankin Ikeasta istuintyynyt ja aloin istua luokkieni kanssa lattialla piirissä. Piirituokioissa aloimme vaihtaa kuulumisia ja vähitellen jutella yhteisistä asioistamme harjoitellen samalla tärkeitä ihmisyystaitoja. Koin, että tämä lisäsi huomattavasti lasten kouluviihtyvyyttä.

Törmäsin myös opetuskokemukseni ja oman työni kehittämiseen liittyvien lukukokemusten kautta saksalaiseen luokkaneuvostomalliin ( klassenrat ). Huomasin tässä olevan paljon samaa verrattuna siihen, mitä olin pyrkinyt tiimioppimisella ja piirituokioilla itse toteuttamaan. Luokkaneuvostomalli tosin mielestäni profiloitui enemmän demokratiakasvatuksen ja poliittisen kasvatuksen alueelle. Halusin itse yhteisen päätöksenteon olevan toki juuri myös esimerkiksi demokratiataitojen harjoittamista, mutta myös vahvasti yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisen väline. Uusi opetussuunnitelma ja erityisesti laaja-alaisen osaamisen tavoitteet koostivat mielestäni loistavasti kaiken sen, mitä olin pyrkinyt sekä tiimioppimisella että piirituokioilla edistämään. Lisäsin näihin luokkaneuvostomallista poimimiani ideoita ja näin syntyi LuoVa, luokkavaltuusto. 

LuoVa, luokkavaltuusto on jokaisen koululuokan arkeen helposti ankkuroitava malli, jonka uskon lisäävän merkittävästi kouluviihtyvyyttä. LuoVa osallistaa jokaisen lapsen ja nuoren yhteiseen päätöksentekoon ja näin myös innostaa, kannustaa ja sitouttaa oman ja erityisesti yhteisen hyvän eteen työskentelemiseen. LuoVa ei vaadi taloudellista panostusta eikä lisäresursseja. Näin ollen se on helposti sovellettavissa jokaiseen koululuokkaan vaikkapa koko maailmassa. Aloin rakentaa LuoVa:sta systemaattista mallia kesällä 2016, jolloin ilmoitin sen myös mukaan HundrED-hankkeeseen. Lisää LuoVa:sta ja sen toiminnasta käytännön tasolla voikin lukea hankkeen sivuilta : https://hundred.org/fi/projects/muut-projektit-luova-luokkavaltuusto

LuoVa ei tullut valituksi sadan joukkoon, mutta ilokseni ja innokseni korviini on kantautunut huhuja LuoVa:n käyttöönotosta ympäri Suomea. Oma uskoni LuoVa-toimintaan on suuri. Uskon, että sen avulla jokainen lapsi ja nuori saa kokea tulevansa kuulluksi, kohdatuksi ja kunnioitetuksi. Nämä taas ovat jokaisen ihmisen perustarpeita, joiden toteutuminen on suoraan yhteydessä jokaisen hyvinvointiin. Uskon, että jokainen aikuinen voi allekirjoittaa tämän suoraan pohjaten esimerkiksi omiin kokemuksiin omasta työyhteisöstään.  Lasten ja nuorten hyvinvointi sekä aina vain paremman tulevaisuuden rakentaminen yhdessä ovat itselleni sydämen asioita. Universaali hyvä lisääntyy keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä toteutetulla tietoisella päätöksenteolla. Näin ollen LuoVa:n toiminnan kehittäminen jatkuu omalta osaltani ahkerasti ja aktiivisesti. Tervetuloa mukaan seuraamaan kehitystyön etenemistä!

Osallistamisiin,

-Anna

Tulevaisuus on nyt

Tulevaisuuden taidoista elämäntaitoihin

 

Opetuksen ja koulutuksen kentällä suunnataan tällä hetkellä voimakkaasti tulevaan. Lähestyvät kuntavaalit on tituleerattu koulutusvaaleiksi. Ne ovat omalta osaltaan nostaneet koulutuskentällä keskiöön vaalilupauksissa ja – mainoksissa valtoimenaan roihuavan sanan ”tulevaisuus”. Erilaisia tulevaisuuden taitoja on nimetty lukuisia. Niitä ovat mm. oppimaan oppimisen ja ajattelun taidot sekä myötätunto- ja myötäintotaidot. Haluan korostaa näiden olevan taitoja, jotka ovat mielestäni kaikkein tärkeintä, mitä elämässä oppia. En ole koskaan kokenut suurta paloa mitään oppiainetta, en edes omaa erikoistumisainettani, kohtaan. Sen sijaan olen tuntenut jo vuosia voimakasta paloa näiksi tulevaisuuden taidoiksi nimettyjen taitojen opettamista kohtaan. Uskon niiden harjoittelemisen lisäävän universaalia hyvää ympärillemme.  

 

Muistan kuulleeni jo omina peruskouluaikoinani opettajien suusta usein, että koulua ei käydä koulua vaan elämää varten. Tämä ajatus jäi mieleeni kytemään. Tuolloin koulun osittaisen koomisuuden tiedostava lapsi-/nuorisolauma purskahti usein lausahduksen kuultuaan naururemakkaan. Tiesimme silloin, että opiskelemme vain ja ainoastaan seuraavaa koetta varten, jonka jälkeen aktiivisesti unohdamme kaiken näennäisesti oppimamme. Onneksi, syvästi niin toivoen, olemme päässeet jo eteenpäin tämän näennäisoppimisen ikeestä. 

Monen kuntavaaliehdokkaan ja opettajan kylvämässä lentävässä lausahduksessa ” koulua elämää varten” on kuitenkin mielestäni perustavanlaatuinen virhe. Koulua ei käydä elämää varten. Koulu ON elämää. Tämä on oman opettajuuteni ydin. Koulu ON elämää. Koulu on vieläpä lapsillemme ja nuorillemme erittäin suuri osa elämää. Tämä tarkoittaa sitä, että koulua ei voi eristää elämästä. Elämä on tuotava kouluun. Koulu on laitettava elämään. Tämä tarvitsee määrätietoisia tekoja. Juuri niitä, joita vaalilupauksissa tuon tuosta vilahtelee.

Kun ymmärrämme, että koulu ON elämää, emme voi enää ummistaa silmiämme nykyhetkeltä. Emme voi enää puhua lupauksista, jotka suuntaavat jonnekin tulevaan. Emme myöskään voi luottaa niihin oletuksiin, jotka nimeävät sitä, mitä tulevaisuuden elämässä tarvitsee osata. Voimme luottaa vain nykyhetkeen ja siihen, mitä sen eläminen vaatii oppimaan. Tulevaisuus ei vaadi meiltä taitoja. Elämä vaatii meiltä taitoja. Tämän vuoksi kumoaisin käsitteen ” tulevaisuuden taidot” ja korvaisin sen käsitteellä ” elämäntaidot ”. Elämäntaitoinen ihminen kykenee kyllä sitten tulevaisuudessa mukautumaan ja oppimaan jatkuvasti lisää. 

 

Elämä on nyt

 

Elämäntaidot ovat ajasta irtonaisia taitoja.  Ne ovat sekä menneisyyden että tulevaisuuden taitoja, mutta ennen kaikkea ne ovat nykyhetken taitoja. Ne ovat yleismaailmallisia ja ikiaikaisia ja niitä voi ja pitää harjoitella. Elämäntaidot ovat niitä taitoja, joiden avulla opitaan kunnioittamaan ja kuuntelemaan itseä ja muita. Niiden avulla opitaan myötätuntoa ja –intoa. Niiden avulla opitaan ajattelemaan, oppimaan ja tekemään yhteistyötä. Niiden avulla opitaan olemaan metsä puilta ja puu metsässä. Niiden avulla opitaan tiedostamaan, rakastamaan ja tekemään maailmasta hetki hetkeltä vähän parempi paikka. Elämäntaidot ovat arjen ja inhimillisyyden taitoja. Oma ajatteluni ei riitä kehittelemään mielikuvaa ajasta tai paikasta menneessä tai tulevassa, jossa elämäntaitoja ei tarvittaisi tai niillä ei saataisi luotua sopua sijaa antamaan. 

Elämäntaitojen opiskelu ei ole kuitenkaan helppoa. Se vaatii sinnikästä ja lannistamatonta työtä. Kun kuntavaalit kerran ovat keskeiseti koulutusvaalit, niin Hyvä ehdokas lupaathan ymmärtää, että koulu ON elämää ja elämä on nyt. Ei huomenna. Lupaathan aloittaa esimerkiksi siitä, että maassamme jokainen lapsi ja nuori saisi opiskella sisäilmapuhtaassa ympäristössä. Juuri nyt. Lupaathan jatkaa siihen, että maassamme jokainen lapsi ja nuori saisi apua elämäntaitoharjoittelun kipukohdissa. Juuri nyt, sillä muuta meillä ei ole kuin juuri nyt. Tulevaisuus on nyt. 

Opettajan työssä on usein niitä päiviä, jolloin kaikki mennyt ja tuleva katoaa. Silloin selvitellään riitaa, tukahdutetaan nenäverenvuotoa tai huomataan ajan kuluneen hurjaa vauhtia valtavan innostavan kuvistyön tai tiedeprojektin parissa. Usein itketään ja nauretaan yhdessä. Alati ratkotaan pulmia ja etsitään vastauksia. Usko siihen, että tulevaa varten on silloinkin paljon opittu, on suuri, vaikka tulevaa ei ole ehditty edes ajatella. Tärkeintä on, että on oltu elämäntaitoisesti läsnä hetkessä. Illalla sitä sitten tietää väsynyt opettaja eläneensä. Mukavaa on, jos on saanut elää esimerkiksi juurikin sisäilmapuhtaassa, arvostavassa ja kunnioittavassa ympäristössä jäämättä yksin omalla huonolla hetkellään. Tällaisen ympäristön rakentamiseen ei tarvita hienoja ja uljaita markkina-arvoisia hankkeita eikä niihin suunnattua rahoitusta vaan elämäntaitoista, inhimillistä, rakastavaa ja selvänäköistä päätöksentekoa.

Elämisiin,

-Anna

Tyttö sinä olet täti

Nuori naisopettaja

Olen ollut poikkeuksetta tyytyväinen saamani palvelun laatuun, kun kyseeseen on tullut autoni huoltaminen. Sukuni vanhin ja viisain, rakkain äitini, laukaisi kuitenkin jäätävän Aino Inkeri Ankeismaisen kommentin tuoreimman kokemukseni jälkeen: ” Saamasi palvelun laatu taitaa kyllä johtua siitä, että olet nuori nainen.” Olen itse kuvitellut asiakkaan oman ystävällisyyden asiointitilanteissa saavan osakseen vastaystävällisyyttä palveluntarjoajilta erityisesti autokorjaamoilla, joissa asiakkaat lienevät usein myös tyytymättömiä ja hermostuneita.  Jäin pohtimaan äitini kommenttia ja uskaltaudun nyt raottamaan sellaisen arkun kantta, joka usein jätetään kiinni. Arkun kannessa lukee ”nuori naisopettaja”.

Ensimmäisenä on tehtävä selväksi, että ketään ei ole missään ammatissa syytä arvottaa sukupuolen, iän tai minkään muun ulkoiseen olemukseen liittyvän tekijän perusteella. Jokaisen pitää saada kasvaa, kehittyä ja kehittää itseään ja omaa osaamistaan sekä näyttää se ilman ulkoisista ominaisuuksista johtuvaa arvottamista. Aloin kuitenkin leikkimielisesti pohtia, miten mukavaa olisikaan ollut, jos nuori naiseuteni olisi ollut joskus omalla alallani hyödyksi. Valitettavasti olen saanut usein tuta tämän yhdistelmän negatiivisia vaikutuksia.

Kuluneen kahdeksan pätevän opevuoteni ajan olen joutunut tekemään valtavan määrän töitä osoittaakseni oman pätevyyteni siitä huolimatta, että olen ”nuori nainen”.  Olen useampaan kertaan joutunut toteamaan sekä mies- että naispuolisille kollegoille, esimiestason edustajille ja lasten vanhemmille, että olen ulkoisesta olemuksestani riippumatta ammattitaitoinen ja pätevä opettaja. Sitä minä nimittäin olen. Itseni ja oman kutsumukseni työtäni kohtaan tuntien uskallan väittää olevani jopa vähän enemmän. Olen työtäni koko sydämelläni tekevä jatkuvasti omaa osaamistani kehittävä opettaja.  

Alallamme tapahtuva tytöttely on kuitenkin valitettavan yleistä. Olen kohdannut lukuisia kertoja sekä suoraa että epäsuoraa asiaan liittyvää kommentointia. Moni ”mutta kun sinä olet tuollainen tyttönen” – kommentti on toki ollut varmasti myös osoitus lämpimästä vuorovaikuttamisesta ja sen tarkoitus on voinut olla aivan hyväkin. Olenkin päättänyt, että otan kommentteja toistaiseksi vastaan lähinnä kohteliaisuutena, sillä todellisuudessa alan kyllä olla jo lähempänä täti- kuin tyttöikää.  Aiheeseen liittyy kuitenkin muutama tosiasia, joista en suoraan sanottuna pidä.

Teknistä työtä ja poikien liikuntaa 

 

Moni ope lienee törmännyt työpaikkailmoituksissa paikkoihin, jotka ovat lähtökohtaisesti profiloitu mieshakijoita varten. Niissä etsitään teknisen työn, poikien liikunnan ja tvt-asioiden osaajaa. Miespuolinen opetuttavani totesi erään rehtorin tokaisseen hänelle kyseisenlaisesta paikasta, että todellisuudessa kyseisen paikan saava opettaja ei tule edes opettamaan ko. aineita. He halusivat vain miesopettajan. Miespuoliset tuttavaopeni ovat myös saaneet viran lähtökohtaisesti nopeammin kuin naispuoleiset opetuttavani. Olen itse jäänyt useita kertoja toiseksi miespuolisen hakijan rinnalla.  Tämä on ehdottoman ok niin kauan kuin olen jäänyt rannalle sen vuoksi, että miespuolinen hakija on ollut minua ammattitaidoltaan parempi. Olen toki jäänyt kakkoseksi myös naispuoleisten hakijoiden rinnalla.

Mielestäni opetusala tarvitsee miehiä. Yhtälailla se tarvitsee myös naisia. Olen saanut kuulla kuluneen kahdeksan vuoden aikana myös mm., että poikalapsi tarvitsisi miespuolisen opettajan. Mutta eihän kaikilla pojilla voi olla miesopettajaa. Vai voiko? Toistuvin väliajoin julkisuuteen ponnahtelee kommentteja, joissa peräänkuulutetaan opekoulutukseen mieskiintiöitä. Olen usein pohtinut, mahtaisiko kukaan peräänkuuluttaa naiskiintiöitä, jos tilanne olisi lähtökohtaisesti toinen. 

Kentällä mieskiintiöt tosin tuntuvat olevan jo olemassa. Myös hyväveliverkottuminen on miesten keskuudessa kovin yleistä. Työpaikkansa vaihtamista suunnittelevalle miehelle tuntuu olevan tarjolla useita vaihtoehtoja siinä missä työpaikkansa vaihtoa suunnittelevan naisen ratkaisua hämmästellään. Menettäähän nainen mm. turvalliset mahdollisuudet äitiyslomien ja hoitovapaiden pitämiselle luopuessaan varmasta työpaikastaan. Yritysmaailmassa työpaikan vaihtaminen tosin on aivan tavallista. Siellä oman ammattitaidon kehittäminen ja työn ilon ja imun kokemukset laitetaan etusijalle sekä miesten että naisten joukossa ja tietyin väliajoin tapahtuva maisemanvaihto on osoitus ammatillisesta virkeydestä.

Olen hyväksynyt sen, että tietyissä tilanteissa miesopettajalla vain yksinkertaisesti on enemmän ”biologista auktoriteettia” kuin minulla. Olen myös vinkannut haastavissa tilanteissa avukseni lähimmän miesopettajan. Kiitos siitä, te ihanat miehet. Vastaavasti taas tietyissä tilanteissa minulla saattaa olla sellaisia tyttömäisiä supervoimia, joita miehillä ei ole, ja olen voinut tehdä vastapalveluksia. Kaikin puolin parempaa opettajasta ei silti tule pelkän sukupuolen perusteella. Eikö tärkeintä olisi, että olisi paljon erilaisia ja monenlaisia? 

Tasa-arvo on taitolaji?

Kaiken tämän keskellä sitten laatii opetushallituksemme tasa-arvosuunnitelmaa, jota läpikäydään ahkerasti kouluissa. Mielestäni tasa-arvotietoisuuteen kasvattaminen on erittäin tärkeää.  Mielessäni pyörivät kuitenkin jatkuvasti seuraavat kysymykset:

Miten voin aidosti osoittaa lapsille, että tasa-arvo on tärkeä taitolaji, jos tulen itse jatkuvasti arvotetuksi oman sukupuoleni perusteella? 

Miten voin olla vakuuttava, kun tunnen usein, että minua arvostettaisiin paljon enemmän, jos olisin mies? 

No ainakin olen yrittänyt olla vakuuttava ja lupaan näin tehdä jatkossakin. Tiedän haluavani itse vaalia niitä periaatteita, joiden mukaan kukaan ei ole arvokkaampi tai arvottomampi kuin toinen minkään ulkoisen ominaisuutensa perusteella. Ne kun ovat asioita, joihin ei voi vaikuttaa. En voi vaikuttaa ulkonäkööni, ikääni tai sukupuoleeni. Opettajuuteni kehittämiseen ja ammattitaitooni voin kuitenkin vaikuttaa. Voin vaikuttaa siihen, miten haluan työni tehdä. Haluan tehdä sen hyvin. Haluan myös, että minua arvostetaan sen perusteella, miten työni teen.

Tiedän hyvin, että omalla kohdallani tytöttelyyn päätyminen on osittain oma valintani. Valitsen nimittäin mielelläni olla tyttönen, sukat makkaralla Magdaleena.  Se tullee olemaan aina osa minua. Mielestäni sekin on ihan ok. Saan olla sellainen kuin olen, mutta pätevyyttäni ja ammattitaitoani se ei määrittele, jos pukeudun tyttömäisesti tai kikattelen mielelläni. Mielestäni tässä ammatissa maailmaa on sitä paitsi katsottava jatkuvasti lapsen silmin, ettei unohda ihmettelyn ja leikkimielisyyden valtavaa voimaa. On lennettävä päivänkakkaralla ja kikateltava itsekseen ja erityisesti itselleen.  

Tulevaisuudessa toivon saavani nuorekkaasta naiseudestani huolimatta jo työhaastattelutilanteissa tasa-arvoisen mahdollisuuden osoittaa oman osaamiseni omassa työssäni. Hyvästellessäni viime keväänä kuudesluokkalaiseni, sain eräältä perheeltä minut tyttömäisen valtoimeen kyynelryöppyyn johtaneen kirjelmän ( arvostukseni elettä kohtaan on valtavan suuri <3 ) , jossa todettiin mm. seuraavasti: 

”Ajattelimme, että kuinka nuori nainen mahtaa saada luokkaan minkäänlaista kontrollia. Iloksemme ja onneksemme luokka sai parhaan mahdollisen opettajan, mitä voi olla. Kumosit epäilyksemme ensimetreistä lähtien!” 

Näin ajattelin tehdä jatkossakin.

Kumoilemisiin!

-Anna