Arno Kotro kirjoitti tovi sitten uudelle
opetusministerillemme avoimen kirjeen (http://arnokotro.puheenvuoro.uusisuomi.fi/277066-avoin-kirje-uudelle-opetusministerille), johon opetusministerimme kunnioitettavasti
vastasi (http://liandersson.fi/vastaus-arno-kotron-avoimeen-kirjeeseen/). Arvostukseni molempia kohtaan on valtaisan suuri.
Ennen omaa pohdintaani on syytä korostaa, että politiikasta,
erityisesti sen rahavirtaan liittyvästä osuudesta, en juurikaan ymmärrä.
Seuraan ja yritän oppia. Käteni ovat sidotut multaan, jonka vivahteita väitän
tuntevani kohtalaisen hyvin. Sydämeni suurimpana tavoitteena on kääntää,
lannoittaa ja ravita multaa parhaan osaamiseni mukaan siten, että se kasvattaa taimia,
jotka puhkeavat kukoistamaan.
Kotron kirjoituksesta huokuu kokemus ja asioihin
pureutuminen. Suuri osa Kotron kirjelmästä on sellaista, johon en osaa ottaa
kantaa vajavaisen tietämykseni johdosta. Haluan tarkastella asiaa vain luokanopettajan osaamiseni näkökulmasta. Tämän johdosta nostan esiin kaksi pääkohtaa, jotka
Kotron kirjelmästä kumpusivat esiin. Nämä ovat Kotron kirjeen lainauksia
hyödyntäen:
1.
Muutoksen kritiikki :
”Varmasti on parasta käydä käsiksi päävitsaukseen: Tärkeintä ei näytä enää olevan perustyö
vaan muutos.”
2.
Uudistusesimerkit, jotka Kotron mielestä eivät
toimi:
"Esimerkkejä
väärään suuntaan vievistä uudistuksista riittäisi läjäpäin, mutta mainittakoon
tässä nyt numeroarvioinnin korvaaminen sekavilla ”rubiikeilla”, erityisluokkien
alasajo muodikkaan inkluusion hengessä, digin palvonta, lasten näkeminen ”itseohjautuvina”
oppijoina, arvioinnin ylikorostus, luokkahuoneiden korvaaminen meluisilla
avotiloilla, höttöisten ”ilmiöiden” painottaminen perustaitojen opettelun ja
oppiaineiden sijaan…”
Vastine 1 : Muutoksen hyvät tuulet
Opettajankoulutuslaitoksella teimme tehtävän, jossa meidän opiskelijoiden piti asettua eri puolille huonetta kuvaamaan sitä, olimmeko itse pitäneet koulusta vai emme. Olin ainoa, joka asettui sille puolelle huonetta, joka ilmaisi, että koulusta EI ollut pitänyt.Minä en todellakaan pitänyt koulusta. Sain kymppejä toinen toisensa perään sekä olin kiltti ja kuuliainen. Olin hiljainen malliesimerkki peruskoulumme menestyksestä, enkö! Kotona kuitenkin itkin, paljon ja usein. Tovi sitten luin yläkouluaikaista päiväkirjaani, johon olin tarkkasanaisesti kuvaillut, miksi en halua mennä kouluun. Syvällä sisimmässäni tiesin jo silloin, että koulussa on jotakin perustavanlaatuisesti pielessä.
Periksiantamaton paloni ja jatkuva uupumustuntemustenkin äärellä tapahtuva sisuuntumiseni opettajana kumpuaa näistä kokemuksistani. Tiedän, mikä peruskoulussamme on ollut pielessä, ja haluan taistella kaikin ruumiini ja sieluni voimin itse opettajana voidakseni muuttaa näitä asioita. Kiitos muutoksen, joka kulminoituu usein julkipuheissa uudeksi opetussuunnitelmaksi, minulla on siihen nyt välineet! Kiitos muutoksen, kaikilla muillakin opettajilla pitäisi olla siihen sekä välineet että vaateet.
Näillä välineillä ja vaateilla tarkoitan huomion keskittämistä mm. laaja-alaisen osaamisen taitojen, ajattelun taitojen, tunne- ja vuorovaikutustaitojen, yhteistyötaitojen ja vahvuustaitojen opetukseen. Nämä eivät toki ole sinällään mitään uusia asioita, niiden painottaminen ja voimakas nosto esille ovat kuitenkin mielestäni yksi muutoksen aallon positiivisista kärjistä. Jos olisin saanut itse käydä koulua, jossa nämä asiat olisivat olleet yhtä vahvasti painotettuja, olisin saattanut pitää koulusta.
Muutos muutoksen vuoksi ei tietenkään ole hyvä asia. Muutoksen tulisi kuitenkin aina pysäyttää elinikäinen oppija aktiivisen reflektion äärelle. Elämme tässä ja nyt ja niin elää kaikki meidän ympärillämmekin. Emme voi pysäyttää aikaa, joka tuo mukanaan väistämättä muutoksia. Emme voi myöskään jumittua mukavuusalueellemme, vaikka siellä edelleen moni asia toimiikin varmasti loistavasti ja käytettävästi. Mielestäni tämä kaikki on oikeastaan ihanaa! Tarvitaan kykyä jatkuvaan oppimiseen. Rakastan oppimista. Haluan antaa myös lapsille valmiudet rakastua oppimiseen, elinkaikkiseen ja iänikuiseen.
Vastine 2: Väärinymmärretty OPS2014 ja esimerkit, jotka ehkä sittenkin toimivat
Uskallan väittää, että perusopetuksen opetussuunnitelma on
osin pahoin väärinymmärretty. Tähän lienevät vaikuttaneet mm. negatiivinen
mediajulkisuus ja käsitteiden määrittelemättömyys. Mitä ihan oikeasti on
ilmiöoppiminen? Mitä ihan oikeasti tarkoittaa digilaitteiden hyödyntäminen
oppimisessa ja opetuksessa? Miten ihan oikeasti itseohjautuvuutta OPETETAAN? Miten
arviointikäsityksen muuttuminen ihan oikeasti arjessa lisää intoa ja iloa sekä
poistaa negatiivisen oppijakuvan asettamia rajoitteita? Vastaisin näihin
kysymyksiin mielelläni, ja väittäisin osaavani sen tehdä. Tässä kohtaa haluan
kuitenkin kommentoida kokonaisuutta.
Jostain syystä kaikkien Kotronkin mainitsemien ”trendikäsitteiden”
on nähty tuovan lisätaakkaa ja lisäkiirettä sisältökeskeisen opetustyön
rinnalle. Mielestäni uuden opetussuunnitelman keskeisin väärinymmärrys on tapahtunut
siinä, että tavoitteiden ja sisältöjen suhdetta ei ole avattu riittävästi.
Opetussuunnitelman mukaan kun ei itse asiassa enää läpikäydä sisältöjä vaan
tavoitteita. Tavoitteiden harjoittelemiseksi opettaja valitsee ryhmälleen
sopivia sisältöjä. Tämä vapauttaa melko tehokkaasti kiireeltä ja antaa aikaa
oppia esimerkiksi ajattelun ja vuorovaikutuksen taitoja kunnioittaen sekä koko
ryhmän että sen yksilöiden tarpeita. Tämä myös mahdollistaa tehokkaan
perustaitoihin paneutuvan opetuksen järjestämisen.
Koulu on siitä metka paikka, että suurin osa on siellä aina
näennäisesti pärjännyt ja tulee aina näennäisesti pärjäämään oli opetus järjestetty
miten vain. Olemme kuitenkin jo pidempään olleet huolissamme niistä, jotka
koulussa eivät pärjää. Tämä on erittäin hyvä ja tärkeä asia. Mutta eivätkös
koulutipukkaat oikeastaan ole juurikin muutosta edeltäneen ajan tuote?
Itse olen kokenut, että olen opettajana saanut monipuolistuneiden
työtapojen ja esimerkiksi nyt digilaitteiden käytön johdosta sellaisia lapsia
innostumaan oppimisesta, joiden näen vahvasti olevan niitä, jotka ”perinteisessä
peruskoulussa” eivät jaksaisi herkästi tapahtuvan negatiivisen oppijaminäkuvan
syntymisen jälkeen enää ponnistella. Olen myös huojentunut siitä, että minulla
on opetussuunnitelman puitteissa oikeus ja velvollisuus huomioida ja sallia
jokaiselle yksilöllinen oppimispolku. Myös ilon ja vahvuuksien kautta saan
tuoda päivittäin työssäni näkyväksi jokaisen omaa voimaa ja potentiaalia
pärjätä ja jaksaa. Kiitos muutoksen.
Mitä toivon teiltä arvoisat Arno Kotro, Li Andersson ja kaikki muut kasvatus- ja opetusalan kentän toimijat
Minä toivon avoimuutta, uteliaisuutta ja intoa. Toivon
muutosta, ja toivon muutosvastarintaa. Toivon avointa dialogia; kuunnellaan
toisiamme ja annetaan kaikille tilaa puhua. Tämän avoimen dialogin pohjalta toivon
rakennettavan koulutuspolitiikkaamme.
Kaikesta sydämestäni toivon kuitenkin eniten sitä, että
jokainen kasvatustyötä tekevä muistaisi arjen hetkissä sen, mikä on kaikkein
tärkeintä. Se kun ei suinkaan ole opetussuunnitelma eikä koulutuspolitiikka. Se
on välittävä, arvostava, aito ja kunnioittava hetken ja siinä hetkessä kasvavan
lapsen tai nuoren kohtaaminen. Siihen tarvitaan sydämen resurssi, joka kumpuaa
jokaisen sisältä.
Miksikö niin? Siksi, että jokainen lapsi on valtava ihme.
Ihmettelemisiin,
Anna
