Uuden opetussuunnitelman sisäänajo on vauhdikkaassa käynnissä. Uuden opetussuunnitelman saama mediajulkisuus on ollut myös vauhdikasta ja runsasta, puolesta ja vastaan. Media on mielestäni hakenut aiheesta melko kärkeviä ja toisinaan kovin mustavalkoisiakin otsikointeja. Yksi keskeinen keskustelua herättänyt aihe on, että ”opettaja ei enää opeta”. En usko henkilökohtaisesti punakynän voimaan, mutta nyt voin ronskisti punaisella alleviivata kyseisen väitteen ja sanoa, että väärin meni.
Kun menee väärin, on erittäin tärkeää käsitellä virhe ja
avata siihen johtaneet tekijät sekä edesauttaa tilanteessa ja tilanteesta oppimista.
Opettaja opettaa. Opettajan työ on opettaa. Tämä ei tule muuttumaan. Muutoksen
tulisi näkyä siinä, mitä opettaja opettaa, ja miten opettaja opettaa.
Saateltuani keväällä luokallisen tutuksi tulleita tietäviä, taitavia, ajattelevia,
lahjakkaita ja kerrassaan vallan mainioita kuudesluokkalaisia yläkouluun, sain
syksyn alussa opetettavakseni luokallisen tuntemattomia selkeästi lahjakkaita ja kerrassaan vallan mainioita
neljäsluokkalaisia. Uusi luokka tuo mukanaan korostetusti aina merkittäviä ammatillisia oppimis- ja kehittymistilanteita
opettajalle itselleen. Itse havaitsin ensimmäisten päivien aikana, että nythän minun täytyy muuten taas oikein opettamalla opettaa. Mutta
mitä ja miten?
Minun täytyy kerrassaan opettamalla opettaa lapsia esimerkiksi
ajattelemaan, osallistumaan, ilmaisemaan ja perustelemaan mielipiteitään,
opiskelemaan yhteistoiminnallisesti, opiskelemaan yksilöllisesti, opiskelemaan
itselleen parhaiten sopivalla tavalla, kunnioittamaan kaveria, kuuntelemaan
kaveria, kohtelemaan toisia siten miten haluaisi itseään kohdeltavan, ratkomaan ristiriitoja, kertomaan
ajatuksistaan ja tunteistaan, hallitsemaan ajatuksiaan ja tunteitaan, käyttämään
erilaisia opiskelutekniikoita ja –välineitä ja ai niin……. ehkä myös lukemaan,
laskemaan, laulamaan ja erityisesti nauramaan. Ja kyllä, kaikki antamani
esimerkit ovat sellaisia, että täytyy juurikin huolellisesti opettaa, että voi
oppia.
Irtonainen tieto on vuosikymmeniä pinnallisesti ja ulospäin näyttäytynyt opetuksen
kohteena. Opettamisen on ajateltu paljolti olevan juuri irtonaisen tiedon
pitkää ja piinallista tahkoamista ja takomista lasten ja nuorten tajuntaan. Kun
uskallamme irrottaa tästä näkemyksestä ja lähtökohtaisesti lähteä opettamaan uuden opetussuunnitelmankin mukaisia
listaamiani asioita, uskallan veikata, että pääsemme pidemmälle myös sen
suhteen, paljonko irtonaistakin (vaikka toki asiayhteyksiinsä linkittyvää!) tietoa lasten ja nuorten mieleen koulupolulta
tarttuu. Väitän, että paljon enemmän kuin ennen.
Mediassa esiintyneessä ”opettajasta tulee valmentaja” –vertauksessa on puolestaan paljonkin perää. Opettajan on opettamisen ohella myös
erittäin tärkeää ohjata ja valmentaa, tsempata ja kannustaa. Tämä ei ole
kuitenkaan mikään uusi juttu. Johan Wolfgang von Goethe tiesi tämän
jo 1800-luvun alussa: ” Opettaminen saa aikaan paljon, mutta kannustaminen saa
aikaan kaiken.”
Opettelemisiin,
-Anna
