Miksi opettajan ammattinimikettä ei suojata?

Julkista keskustelua

Eksyin eräälle keskustelupalstalle, jossa sairaanhoitaja kertoi saaneensa kevätlukukauden pituisen opettajasijaisuuden. Innoittajana sijaisuuden vastaanottamisessa olivat toimineet kirjoittajan mukaan mm. lyhyet työpäivät ja niihin nähden hyvä palkka.

Viime syksynä Helsingin Sanomat uutisoi näkyvästi rohkean erityisopettajan kertomia epäkohtia otsikolla ”Tasa-arvoinen peruskoulu on vitsi”. ( https://www.hs.fi/elama/art-2000005858076.html ) Uutisoinnin yhteydessä opettajan kerrottiin olevan koulutukseltaan taiteen maisteri. Uutisoinnista ei selvinnyt sitä, onko hänellä lisäksi erityisopettajan ammattipätevyys.

Molemmat esimerkkiopettajat voivat olla työssään loistavia. Heillä on varmasti luontaista kykyä kohdata lapsia ja nuoria sekä kasvattaa heitä kohti hyvää huomista. Erityisesti arvostan erityisopettajan rohkeutta sanoa ääneen sellaisia asioita, joita moni opettaja ei uskalla, vaikkakaan en allekirjoita itse läheskään kaikkia niistä.

Molemmat esimerkkiopettajat tulevat kuitenkin kunnille ja kaupungeille halvemmaksi kuin ko. ammattiin vaaditun yliopistokoulutuksen käyneet työntekijät. Kentällä työskentelee tälläkin hetkellä paljon opettajia, jotka ovat hyviä työssään ilman muodollista pätevyyttä. Heille järjestyy paikka usein jonkin vippaskonstin myötä, kuten esim. järjestämällä sellainen opetettavien aineiden yhdistelmä, johon ei löydy pätevää hakija tai jättämällä paikka laittamatta julkiseen hakuun. Kannustavatko kunnat ja kaupungit tähän?

Opettajuus professiona

Muodollinen pätevyys ei tokikaan tee kenestäkään käytännöllisesti pätevää. Muodollisesti pätevä opettaja saattaa olla työssään huomattavasti epäpätevämpi ja vähemmän motivoitunut kuin lähtökohtaisesti epäpätevä. Itselleni on ollut kuitenkin aina erittäin tärkeää se lähtökohta, että opettajuus on asiantuntija-ammatti eli professio.

Opettajaprofessiossa on keskeistä laaja taustateoreettinen osaaminen sekä tieteellinen ymmärrys kasvatuksesta ja opetuksesta. Näille pohja luodaan maisteritason yliopistokoulutuksessa. Käytännön kokemus muovaa jatkuvasti elinikäisen oppimisen perustalta muuttuvaa koulutukseen pohjaavaa käyttöteoriaa. Esimerkiksi pelkästään opetussuunnitelman lukeminen vaatii valtavasti paljon enemmän tieteellistä ja käsitteellistä ymmärrystä kuin lähtökohtaisesti ajattelisi. Puhumattakaan sen toteuttamisesta käytännön työssä.

Ottaen huomioon opettajien ammatin professioluonteen ja maisteritason koulutusvaatimuksen, on ikävää, että opettajan ammattinimikettä ei ole suojattu. Kuka tahansa voi siis esiintyä opettajana ja tehdä opettajan työtä ilman mitään alaan liittyvää koulutustaustaa. Esimerkiksi sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden pätevyyden voi helposti tarkastaa Terhikki -tietokannasta (https://julkiterhikki.valvira.fi/ ). Tällainen tietokanta olisi toivottava myös opettajille.

Kasvatustieteen maisterina, luokanopettajana sekä psykologian ja erityispedagogiikan opintoja suorittaneena minä en saisi sairaanhoitajan paikkaa. Erityisopettajan paikkaa minua on jopa kehotettu hakemaan, mutta en kokenut tätä voivani mitenkään tehdä, sillä erityispedagogiikan opinnoista huolimatta minulla ei ole erityisopettajan pätevyyttä. Sen hankkiminen toki minua kovasti kiinnostaa, mutta vielä ilman sitä en usko olevani pätevä toimimaan erityisopettajana.

Lisäisikö opettajan ammattinimikkeen suojaaminen opettajien arvostusta?

Arvostuksen puute opettajien työtä kohtaan on yksi keskusteluun usein nouseva aihe. Minun on myönnettävä, että olen itsekin kuluneiden kymmenen pätevän opevuoteni aikana kohdannut useita tilanteita, joissa minusta on tuntunut, että osaamistani ja asiantuntijuuttani ei arvosteta eikä oikein edes ymmärretä.

Kunnioitusta ja arvostusta ei suinkaan ansaita tekemällä itsensä tärkeäksi erilaisilla titteleillä. Kunnioitus ansaitaan tekemällä itsensä tärkeäksi arjen kohtaamistilanteissa. Kunnioitus ansaitaan lähtökohtaisesti kunnioittamalla ensin itse toista. Ylhäältä annettua auktoriteettiasemaa ja sen siunaamista en siis mielipiteelläni hae.

Voisiko opettajan ammattinimikkeen suojaaminen kuitenkin olla yhteiskunnallisella tasolla osoitus arvostuksesta kyseisen ammatin vaatimaa pätevyyttä kohtaan? Jos on mahdollista tarkistaa rekisteristä, onko lasta muutaman kerran tavannut toimintaterapeutti pätevä, miksi ei ole mahdollista tarkistaa rekisteristä, onko lasta päivittäin opettava opettaja pätevä?

…Varsinkin kun selaamani keskusteluketju täyttyi sen kaltaisista argumenteista kuin ”Miten muka lasten kanssa leikkimiseen tarvitaan jokin koulutus?”…

Leikkimisiin,

-Anna

Opetussuunnitelma ei ole mielipidekysymys

Tuleeko totuus lapsen suusta?

Ihanat, aktiiviset ja sopivan kriittiset nuoret työtoverini ovat laittaneet minut tänä syksynä perustelemaan huolellisesti koulutyömme lähtökohtia. Olen kaivanut opetussuunnitelman esille tiheään tahtiin kertoen sen toimivan suunnitteluni työvälineenä ja osoittaen sen avulla, mitä milloinkin harjoittelemme ja miksi.

Tovi sitten eräs lapsi ehkäpä perusteluintooni ymmärrettävästi hieman turhautuneena totesi minulle seuraavasti: ”Opetussuunnitelma ja opetussuunnitelma. Miksi aina opetussuunnitelma? Etkö sä voi vaan valehdella, että on noudatettu sitä ja tehtäisi jotain muuta?"

Pyrin suhtautumaan lapsen turhaumaan myötätuntoisesti, vaikka vastasinkin kysymykseen jyrkän lyhyesti yhdellä sanalla: ”En.” 

Sen lisäksi, että saimme hyvän moraalikeskustelun aikaiseksi, jäin aktiivisesti pohtimaan kysymystä henkilökohtaisella tasolla.

Opetussuunnitelmasta voi olla montaa mieltä

Nykyinen opetussuunnitelma on minulle henkilökohtaisesti merkittävä sen vuoksi, että se on kymmenvuotisella opeurallani ensimmäinen opetussuunnitelmavaihdos. Olin mukana aktiivisesti opetussuunnitelmatyössä ja seurasin työn etenemistä sekä uuden opetussuunnitelman käyttöönottoa suurella mielenkiinnolla. Opetussuunnitelmauudistus innosti minua valtavasti, sillä koin sen vastaavan mainiosti omia näkökulmiani työstäni sekä jo aiemmin saamaani laadukasta opettajankoulutusta. 

Kokemukseni opetussuunnitelmatyöstä olivat ristiriitaisia. Kritiikkiä tuntui olevan ilmassa paljon. Kritiikki on toki tärkeää, jotta oikeansuuntaista kehitystä saataisiin aikaiseksi. Kritiikin tulee kuitenkin olla rakentavaa. Valitettavasti törmäsin myös esimerkkeihin siitä, miten opettajat kommentoivat, että eivät oikeastaan edes lue opetussuunnitelmaa. Lisäksi kuulin todettavan, että resursseja minkään uuden opetussuunnitelman pyörittämiselle ei ole nyt olemassa. 

Kaikkien mielipiteitä on kunnioitettava. Jokainen saa opetussuunnitelmasta olla omaa mieltä. Ymmärrän, että oma iloni ja intoni on myös oma mielipiteeni. Toki on myös sellaisia tilanteita, joissa opetussuunnitelmalliset tavoitteet joudutaan jättämään omastakin mielestäni tilanneriippuvaisesti toisinaan taka-alalle. Tällaisia ovat esimerkiksi ristiriitatilanteiden systemaattinen selvittäminen ja ryhmätasoinen järjestelmällinen työ esimerkiksi myönteisen ilmapiirin luomiseksi, jotka nämäkin toki voidaan melko tehokkaasti lopulta sitoa opetussuunnitelmaan.  

Mielipidekysymys opetussuunnitelma ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole. Emme voi valita, toteutammeko sitä vaiko emme, olimme siitä sitten mitä mieltä tahansa. Opetussuunnitelman toteuttaminen on meidän opettajien velvollisuus, legitimiteetti.

Vankat asenteelliset juuret

Opetussuunnitelmauudistuksen tultua voimaan jouduin vanhempainillassa ymmärrettävästi tiukan puristuksen alle. Esittelin uutta opetussuunnitelmaa ja sen myötä silloisen luokkani toimintakulttuuria. Jouduin perustelemaan huolellisesti toimintatapojamme. Minulta kysyttiin mm. seuraavaa: ”Entä jos lapsemme joutuu sitten myöhemmin sellaisen opettajan luokalle, joka on hyvin perinteinen ja lapsi ei osaakaan toimia hänen kanssaan ollenkaan ja saa huonoja numeroita?”

Perinteisellä vanhemmat tarkoittivat vuosikymmeniä muovautunutta käsitystämme opettajajohtoisesta oppitunnista, jossa on opetustuokio, itsenäistä tehtävien tekemistä kirjaan ja runsaasti läksyjä. Perustelin, että harjoittelemme toki monenlaisia työtapoja. Kerroin kuitenkin, että opetussuunnitelmauudistus velvoittaa jokaista opettajaa. Näin ollen heidän huolensa tulisi olla ymmärrettävä, mutta aiheeton.

Tämän vanhempainillan jälkeen olen alkanut kertoa vanhemmille, että opetussuunnitelma ei nimenomaisesti ole mielipidekysymys. Vertauskuvallisesti olen kuvannut sitä pohdiskelemalla muiden ammattiryhmien työtä velvoittavien säädösten merkitystä: Entäpä jos asianajajat eivät opiskelisi lakimuutoksia tai lääkärit alati päivittyviä hoitosuosituksia? 

                                                                   OPS:ia pääset lukemaan täältä

Koulujen arjen vaihtelevat käytänteet

Seuraan aktiivisesti erilaisia opetusalan keskustelufoorumeita. Tämän lukuvuoden alussa luin sellaiselta erään opettajan vinkkipyynnön tulevaa työvuotta varten. Postauksensa yhteydessä opettaja kirjoitti, että hänellä ei ole aikaa, jaksamista eikä resursseja lukea opetussuunnitelmaa. Postauksen vastaukset olivat myötäeläviä. Ymmärrän toki kuormittavuuden. Siitäkin huolimatta opetussuunnitelman lukemisen ei pitäisi mielestäni olla asenteellisestikaan vapaaehtoista. 

Jo ennen kuvaamani postauksen lukemista olin pohtinut sitä, miten opetussuunnitelman toteutuminen näkyy koulujen arjessa. Olen opetussuunnitelmauudistuksen jälkeen työskennellyt lähemmäs kymmenessä eri koulussa tehden sisäilmapakolaisena lyhyempiä sijaisuuksia. Mielestäni nämä vuodet ovat olleet kokemuksellisesti omalla tavalla rikkaimpia työvuosistani. Erilaisten toimintakulttuurien näkeminen avartaa, opettaa ja kasvattaa. Erityisen mielenkiintoista lukuisten koulujen arkeen tutustumisesta teki juurikin tämän kokemuskertymäni ajoittuminen opetussuunnitelmauudistuksen taitteeseen.

Uskallan väittää, että koulut ovat hyvinkin erilaisissa tilanteissa uuden opetussuunnitelman toteuttamisen osalta. On kouluja, joissa asiaan suhtaudutaan syvällä vakaumuksella. Tämän lisäksi on kouluja, joissa mikään ei oikeastaan koulun henkilökunnan omienkaan sanojen mukaan muutu. Sitten on paljon kouluja näiden kahden väliltä. Yksittäisten opettajien toimintatavat myös vaihtelevat melko paljon samankin koulun sisällä. Harmillisen useissa työyhteisöissä tuntuu toistuvan resurssipuhe, jonka mukaan uutta opetussuunnitelmaa on mahdotonta toteuttaa resurssipulan vuoksi. 

Innostusta ja kannustusta

Omien kokemusteni mukaisesti suomalaiset lapset ja nuoret ovat siis lähtökohtaisesti aavistuksellisen epätasa-arvoisessa asemassa maamme kouluissa tällä hetkellä. Miten eroaa osaamiseltaan lapsi tai nuori, joka on käynyt esimerkiksi läpi monipuolisia työtapoja toteuttavan ja laaja-alaisen osaamisen tavoitteita sekä oppiaineiden tavoitteita painottavan koulupolun sellaisesta lapsesta tai nuoresta, jonka koulupolku on kulkenut oppiainesisältöjä painottavaa melko yksipuoleisella työtavalla höystettyä reittiä? 

Miten voisimme ratkaista opetussuunnitelmallisen epätasa-arvon kysymyksen? Lähtökohtaisesti pakko ei ole missään tilanteessa mielestäni keino ratkaista mitään. Vastuun ja velvollisuuden korostaminen on kuitenkin tärkeää. Erityisen tärkeää olisi mielestäni asennetyö. Itse toivoisin, että kouluissa työstettäisiin positiivisella oppimisen asenteella säännöllisin väliajoin opetussuunnitelman toteutumiseen liittyviä asioita. Resurssipulan vaivatessa olisi ihanteellista etsiä yhdessä yhteisiä ratkaisuja ja jakaa hyviä kokemuksia siitä, miten opetussuunnitelmaa voi kyllä toteuttaa myös ihan ilman mitään ylimääräistä rahallistakaan satsausta. 

Opettajat ovat tottuneet nauttimaan ansaitusti työssään autonomiasta. Sitä pitää jatkossakin kunnioittaa. Sen varjolla lapset ja nuoret eivät kuitenkaan saa joutua epätasa-arvoiseen asemaan. Tietoisuus, tiedostaminen ja avoin keskustelu ovat tärkeitä. Me opettajat olemme motivoinnin mestareita. Myös meitä tulee motivoida, innostaa ja kannustaa säännöllisin väliajoin jaksamaan työssämme vastuiden ja vapauksien taistelukentillä.

Perustelemisiin,

-Anna-

Opesijaisuudet ammattitaitotestinä

Sijaisterveisiä

Olen nyt kaksi kevätlukukautta tehnyt opesijaisuuksia. Tätä ennen työskentelin kokopäivätyössä opena seitsemän ja puolen vuoden ajan. Sijaisuuksien tekemiseen olen päätynyt paetessani sisäilmaongelmia. Olen ollut onnekas ja löytänyt sellaisia kouluja, joissa olen saanut todeta olevan sellaisen sisäilman, jossa minä en oireile. On ollut huojentavaa huomata, että sellaisiakin kouluja on ja enenevässä määrin on myös ilmeisesti jatkossa tuleva olemaan. Olen onnekas sen suhteen, että uudet rakennukset eivät minua oireiluta, jos rakennukset ovat kauttaaltaan uusia eikä siten, että niiden ilmanvaihtoon on liitetty vanhoja osia, joissa sisäilmaongelmia taas on havaittavissa.

Bloggailin viimeksi siitä, että olen päätynyt nyt lepuuttelemaan kehoani ja opiskelemaan itselleni myös uutta ammattia toimintaterapian parista. Opintojani valitettavasti on päässyt varjostamaan mikäpäs muukaan kuin sisäilmaongelma. Koen, että olen jo tähän mennessä opintojeni myötä kehittynyt paljon myös opettajana. Toimintaterapeutin ja opettajan työssä on lukuisia yhtymäkohtia. Olen huomannut käyttöteoriani opettajana täydentyneen toimintaterapeuttisella tiedolla, ja sijaisuuksia tehdessäni olen jo selkeästi reflektoinut opetustani uudenlaisella tavalla.

Reflektointiin liittyen olen havainnut sijaisuuksien tekemisen olevan ehdottomasti koko opeurani aikana ammattitaidollisesti kaikkein kehittävintä. Sijaisopen työ hyvinkin erilaisten vaihtuvien ryhmien parissa asettaa itsevarmimmankin open melkoiseen puristukseen. Jokainen ope tietää, että sijaiset ovat yleensä ”vain sijaisia”. Myös lapset tietävät tämän. On ymmärrettävää ja luonnollista, että lapset laittavat sijaisen suurempaan ammattitaitotestiin, kuin mahdollisesti leipätyötä virassaan vuosia tehnyt ope koskaan joutuukaan.

”Me halutaan saada sut itkemään”

Oma ope on aina oma ope. Tiedän tämän myös omasta seitsemän ja puolen vuoden kokemuksestani. Voin surutta todeta, että yksi lukukausi itse kasvattamansa luokan kanssa saattaa olla huomattavasti helpompi kuin viikko sijaisopena luokassa, jossa on paljon kasvattavia ja kehittäviä ammattitaidollisia haastetilanteita. Tiedän, että oma luokkani on aikanaan käyttäytynyt sijaisopen kanssa huonosti. Minulla oli kuitenkin tapana painottaa lapsille, että he edustavat itseään, luokkaamme, kouluamme ja myös opettajaansa. Kerroin, että minulle olisi tärkeää, että he käyttäytyvät jokaisen open kanssa asiallisesti. Pitkällisen keskustelutyön jälkeen sain lopulta hyvin positiivisia kommentteja sijaisiltani.

Paljon sijaisuuksia tehneenä tiedän lasten metkut ja ketkut. Pyrin suhtautumaan niihin huumorilla. Kaikkein tärkeintä on, että pyrin pysymään rauhallisena. Eräs luokka kerran kertoi minulle täysin avoimesti, miten he ovat keskenään sopineet, että he yrittävät saada sijaisensa itkemään ja raivoamaan. He myös näyttivät käyttäytymisellään tämän. Minulla oli käytössäni heidän kanssaan yksi kaksoistunti ja tuolloin huomasin, että enhän minä niin taikuri olekaan, mitä olen kuvitellut toisinaan olevani. Minuutit eivät ole koskaan olleet työurallani niin pitkiä.

Olen tehnyt vuosia sitten päätöksen, että menen joka päivä töihini sillä asenteella, että se saattaa olla jossakin tilanteessa ja jonkun kannalta hyvin ratkaiseva päivä. Minun on silloin laitettava parastani. Tällä asenteella olen myös mennyt tekemään sijaisuuksiani. En mene töihin tekemään rahaa, menen tekemään parhaani mukaan hyvää. Totta kai työtä tehdään myös sen vuoksi, että siitä saadaan palkka, jolla voidaan elää. Omakustanteisesti opiskelevana olen hyvinkin kiitollinen mahdollisuuksistani tehdä sijaisuuksia. Raha ei ole koskaan kuitenkaan ollut itselleni ensisijainen motiivi. Jos näin olisi, olisin monen muunkin kaltaiseni kympin tytön ja pojan tavoin hakeutunut opiskelemaan jo lähtökohtaisesti toista alaa. Uskoni opetyön tärkeyteen ja mahdollisuuksiin luoda sillä työllä toivoa tulevaan on vankkumaton.

Helppo ja halpa täydennyskoulutus 

Täydennyskoulutuksen puutteesta ja jumiutumisesta sekä muutosvastarinnassa opetyössä on puhuttu paljon. Mielestäni jokaisen open ammattitaidolle olisi mainio juttu pitää vaikkapa välivuosi tehden sijaisuuksia. Virassa olevia opettajia voitaisiin vaikkapa kierrättää resurssiopen työhön säännöllisin väliajoin. Myös kunnan sisällä voitaisiin vaihtaa koulua ammatillisen kehityksen näkökulmasta. Sen parempaa täydennyskoulutusta en tiedä kuin siitä omasta tietyllä tapaa ”annetusta” vakkariopen asemasta luopuminen ja omien toimintatapojen todellinen likoon laittaminen.

Sijaisena on hyvin opettavaista ja mainion kehittävää myös se, että näkee niin monia erilaisia toimintakulttuureja. Jokaisella koululla ja koulujen jokaisella opella on omat rutiininsa, joista voi oppia paljon. Koulujen ilmapiiriä voi aistia jo siitä, tervehditäänkö vierasta aikuista käytävillä. Koulujen ja luokkahuoneiden sisustus puolestaan eroaa usein huomattavasti toisistaan ja kertoo sekä opettaa paljon. Omaa luokkaa opettavatkin opet varmasti saisivat paljon irti jo siitä, että piipahtaisivat työtovereidensa luokissa ja parastaisivat sieltä paljon hyviä ideoita.

Sijaisuuksien tekeminen on opettanut minulle myös sen, että minulla on kuin onkin ehdottomasti opesydän. Tästä syystä etsin edelleen aktiivisesti itselleni myös opetyötä. Toivoisin, että työkokemuksessa arvostettaisiin myös pätkäsijaisuuksien tekemistä kuvailemiini syihin liittyen. Olen kiitollinen, että olen sellaisia päässyt tekemään ja saanut toivonkipinäni heräämään sen suhteen, että myös terveitä koulurakennuksia on olemassa. Uskoisin kaikkien näiden kokemusten pohjalta olevani nyt innokkaampi ja ahkerampi työläinen kuin koskaan ennen, jos jokin työhakemuksistani tärppäisi. En kuitenkaan menetä toivoani, jos tärppiä ei tule. Tiedän myös jo nyt, että minusta tulisi myös innokas ja ahkera toimintaterapeutti.

Sijaistelemisiin,

-Anna