Opesijaisuudet ammattitaitotestinä

Sijaisterveisiä

Olen nyt kaksi kevätlukukautta tehnyt opesijaisuuksia. Tätä ennen työskentelin kokopäivätyössä opena seitsemän ja puolen vuoden ajan. Sijaisuuksien tekemiseen olen päätynyt paetessani sisäilmaongelmia. Olen ollut onnekas ja löytänyt sellaisia kouluja, joissa olen saanut todeta olevan sellaisen sisäilman, jossa minä en oireile. On ollut huojentavaa huomata, että sellaisiakin kouluja on ja enenevässä määrin on myös ilmeisesti jatkossa tuleva olemaan. Olen onnekas sen suhteen, että uudet rakennukset eivät minua oireiluta, jos rakennukset ovat kauttaaltaan uusia eikä siten, että niiden ilmanvaihtoon on liitetty vanhoja osia, joissa sisäilmaongelmia taas on havaittavissa.

Bloggailin viimeksi siitä, että olen päätynyt nyt lepuuttelemaan kehoani ja opiskelemaan itselleni myös uutta ammattia toimintaterapian parista. Opintojani valitettavasti on päässyt varjostamaan mikäpäs muukaan kuin sisäilmaongelma. Koen, että olen jo tähän mennessä opintojeni myötä kehittynyt paljon myös opettajana. Toimintaterapeutin ja opettajan työssä on lukuisia yhtymäkohtia. Olen huomannut käyttöteoriani opettajana täydentyneen toimintaterapeuttisella tiedolla, ja sijaisuuksia tehdessäni olen jo selkeästi reflektoinut opetustani uudenlaisella tavalla.

Reflektointiin liittyen olen havainnut sijaisuuksien tekemisen olevan ehdottomasti koko opeurani aikana ammattitaidollisesti kaikkein kehittävintä. Sijaisopen työ hyvinkin erilaisten vaihtuvien ryhmien parissa asettaa itsevarmimmankin open melkoiseen puristukseen. Jokainen ope tietää, että sijaiset ovat yleensä ”vain sijaisia”. Myös lapset tietävät tämän. On ymmärrettävää ja luonnollista, että lapset laittavat sijaisen suurempaan ammattitaitotestiin, kuin mahdollisesti leipätyötä virassaan vuosia tehnyt ope koskaan joutuukaan.

”Me halutaan saada sut itkemään”

Oma ope on aina oma ope. Tiedän tämän myös omasta seitsemän ja puolen vuoden kokemuksestani. Voin surutta todeta, että yksi lukukausi itse kasvattamansa luokan kanssa saattaa olla huomattavasti helpompi kuin viikko sijaisopena luokassa, jossa on paljon kasvattavia ja kehittäviä ammattitaidollisia haastetilanteita. Tiedän, että oma luokkani on aikanaan käyttäytynyt sijaisopen kanssa huonosti. Minulla oli kuitenkin tapana painottaa lapsille, että he edustavat itseään, luokkaamme, kouluamme ja myös opettajaansa. Kerroin, että minulle olisi tärkeää, että he käyttäytyvät jokaisen open kanssa asiallisesti. Pitkällisen keskustelutyön jälkeen sain lopulta hyvin positiivisia kommentteja sijaisiltani.

Paljon sijaisuuksia tehneenä tiedän lasten metkut ja ketkut. Pyrin suhtautumaan niihin huumorilla. Kaikkein tärkeintä on, että pyrin pysymään rauhallisena. Eräs luokka kerran kertoi minulle täysin avoimesti, miten he ovat keskenään sopineet, että he yrittävät saada sijaisensa itkemään ja raivoamaan. He myös näyttivät käyttäytymisellään tämän. Minulla oli käytössäni heidän kanssaan yksi kaksoistunti ja tuolloin huomasin, että enhän minä niin taikuri olekaan, mitä olen kuvitellut toisinaan olevani. Minuutit eivät ole koskaan olleet työurallani niin pitkiä.

Olen tehnyt vuosia sitten päätöksen, että menen joka päivä töihini sillä asenteella, että se saattaa olla jossakin tilanteessa ja jonkun kannalta hyvin ratkaiseva päivä. Minun on silloin laitettava parastani. Tällä asenteella olen myös mennyt tekemään sijaisuuksiani. En mene töihin tekemään rahaa, menen tekemään parhaani mukaan hyvää. Totta kai työtä tehdään myös sen vuoksi, että siitä saadaan palkka, jolla voidaan elää. Omakustanteisesti opiskelevana olen hyvinkin kiitollinen mahdollisuuksistani tehdä sijaisuuksia. Raha ei ole koskaan kuitenkaan ollut itselleni ensisijainen motiivi. Jos näin olisi, olisin monen muunkin kaltaiseni kympin tytön ja pojan tavoin hakeutunut opiskelemaan jo lähtökohtaisesti toista alaa. Uskoni opetyön tärkeyteen ja mahdollisuuksiin luoda sillä työllä toivoa tulevaan on vankkumaton.

Helppo ja halpa täydennyskoulutus 

Täydennyskoulutuksen puutteesta ja jumiutumisesta sekä muutosvastarinnassa opetyössä on puhuttu paljon. Mielestäni jokaisen open ammattitaidolle olisi mainio juttu pitää vaikkapa välivuosi tehden sijaisuuksia. Virassa olevia opettajia voitaisiin vaikkapa kierrättää resurssiopen työhön säännöllisin väliajoin. Myös kunnan sisällä voitaisiin vaihtaa koulua ammatillisen kehityksen näkökulmasta. Sen parempaa täydennyskoulutusta en tiedä kuin siitä omasta tietyllä tapaa ”annetusta” vakkariopen asemasta luopuminen ja omien toimintatapojen todellinen likoon laittaminen.

Sijaisena on hyvin opettavaista ja mainion kehittävää myös se, että näkee niin monia erilaisia toimintakulttuureja. Jokaisella koululla ja koulujen jokaisella opella on omat rutiininsa, joista voi oppia paljon. Koulujen ilmapiiriä voi aistia jo siitä, tervehditäänkö vierasta aikuista käytävillä. Koulujen ja luokkahuoneiden sisustus puolestaan eroaa usein huomattavasti toisistaan ja kertoo sekä opettaa paljon. Omaa luokkaa opettavatkin opet varmasti saisivat paljon irti jo siitä, että piipahtaisivat työtovereidensa luokissa ja parastaisivat sieltä paljon hyviä ideoita.

Sijaisuuksien tekeminen on opettanut minulle myös sen, että minulla on kuin onkin ehdottomasti opesydän. Tästä syystä etsin edelleen aktiivisesti itselleni myös opetyötä. Toivoisin, että työkokemuksessa arvostettaisiin myös pätkäsijaisuuksien tekemistä kuvailemiini syihin liittyen. Olen kiitollinen, että olen sellaisia päässyt tekemään ja saanut toivonkipinäni heräämään sen suhteen, että myös terveitä koulurakennuksia on olemassa. Uskoisin kaikkien näiden kokemusten pohjalta olevani nyt innokkaampi ja ahkerampi työläinen kuin koskaan ennen, jos jokin työhakemuksistani tärppäisi. En kuitenkaan menetä toivoani, jos tärppiä ei tule. Tiedän myös jo nyt, että minusta tulisi myös innokas ja ahkera toimintaterapeutti.

Sijaistelemisiin,

-Anna