Opetussuunnitelma ei ole mielipidekysymys

Tuleeko totuus lapsen suusta?

Ihanat, aktiiviset ja sopivan kriittiset nuoret työtoverini ovat laittaneet minut tänä syksynä perustelemaan huolellisesti koulutyömme lähtökohtia. Olen kaivanut opetussuunnitelman esille tiheään tahtiin kertoen sen toimivan suunnitteluni työvälineenä ja osoittaen sen avulla, mitä milloinkin harjoittelemme ja miksi.

Tovi sitten eräs lapsi ehkäpä perusteluintooni ymmärrettävästi hieman turhautuneena totesi minulle seuraavasti: ”Opetussuunnitelma ja opetussuunnitelma. Miksi aina opetussuunnitelma? Etkö sä voi vaan valehdella, että on noudatettu sitä ja tehtäisi jotain muuta?"

Pyrin suhtautumaan lapsen turhaumaan myötätuntoisesti, vaikka vastasinkin kysymykseen jyrkän lyhyesti yhdellä sanalla: ”En.” 

Sen lisäksi, että saimme hyvän moraalikeskustelun aikaiseksi, jäin aktiivisesti pohtimaan kysymystä henkilökohtaisella tasolla.

Opetussuunnitelmasta voi olla montaa mieltä

Nykyinen opetussuunnitelma on minulle henkilökohtaisesti merkittävä sen vuoksi, että se on kymmenvuotisella opeurallani ensimmäinen opetussuunnitelmavaihdos. Olin mukana aktiivisesti opetussuunnitelmatyössä ja seurasin työn etenemistä sekä uuden opetussuunnitelman käyttöönottoa suurella mielenkiinnolla. Opetussuunnitelmauudistus innosti minua valtavasti, sillä koin sen vastaavan mainiosti omia näkökulmiani työstäni sekä jo aiemmin saamaani laadukasta opettajankoulutusta. 

Kokemukseni opetussuunnitelmatyöstä olivat ristiriitaisia. Kritiikkiä tuntui olevan ilmassa paljon. Kritiikki on toki tärkeää, jotta oikeansuuntaista kehitystä saataisiin aikaiseksi. Kritiikin tulee kuitenkin olla rakentavaa. Valitettavasti törmäsin myös esimerkkeihin siitä, miten opettajat kommentoivat, että eivät oikeastaan edes lue opetussuunnitelmaa. Lisäksi kuulin todettavan, että resursseja minkään uuden opetussuunnitelman pyörittämiselle ei ole nyt olemassa. 

Kaikkien mielipiteitä on kunnioitettava. Jokainen saa opetussuunnitelmasta olla omaa mieltä. Ymmärrän, että oma iloni ja intoni on myös oma mielipiteeni. Toki on myös sellaisia tilanteita, joissa opetussuunnitelmalliset tavoitteet joudutaan jättämään omastakin mielestäni tilanneriippuvaisesti toisinaan taka-alalle. Tällaisia ovat esimerkiksi ristiriitatilanteiden systemaattinen selvittäminen ja ryhmätasoinen järjestelmällinen työ esimerkiksi myönteisen ilmapiirin luomiseksi, jotka nämäkin toki voidaan melko tehokkaasti lopulta sitoa opetussuunnitelmaan.  

Mielipidekysymys opetussuunnitelma ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole. Emme voi valita, toteutammeko sitä vaiko emme, olimme siitä sitten mitä mieltä tahansa. Opetussuunnitelman toteuttaminen on meidän opettajien velvollisuus, legitimiteetti.

Vankat asenteelliset juuret

Opetussuunnitelmauudistuksen tultua voimaan jouduin vanhempainillassa ymmärrettävästi tiukan puristuksen alle. Esittelin uutta opetussuunnitelmaa ja sen myötä silloisen luokkani toimintakulttuuria. Jouduin perustelemaan huolellisesti toimintatapojamme. Minulta kysyttiin mm. seuraavaa: ”Entä jos lapsemme joutuu sitten myöhemmin sellaisen opettajan luokalle, joka on hyvin perinteinen ja lapsi ei osaakaan toimia hänen kanssaan ollenkaan ja saa huonoja numeroita?”

Perinteisellä vanhemmat tarkoittivat vuosikymmeniä muovautunutta käsitystämme opettajajohtoisesta oppitunnista, jossa on opetustuokio, itsenäistä tehtävien tekemistä kirjaan ja runsaasti läksyjä. Perustelin, että harjoittelemme toki monenlaisia työtapoja. Kerroin kuitenkin, että opetussuunnitelmauudistus velvoittaa jokaista opettajaa. Näin ollen heidän huolensa tulisi olla ymmärrettävä, mutta aiheeton.

Tämän vanhempainillan jälkeen olen alkanut kertoa vanhemmille, että opetussuunnitelma ei nimenomaisesti ole mielipidekysymys. Vertauskuvallisesti olen kuvannut sitä pohdiskelemalla muiden ammattiryhmien työtä velvoittavien säädösten merkitystä: Entäpä jos asianajajat eivät opiskelisi lakimuutoksia tai lääkärit alati päivittyviä hoitosuosituksia? 

                                                                   OPS:ia pääset lukemaan täältä

Koulujen arjen vaihtelevat käytänteet

Seuraan aktiivisesti erilaisia opetusalan keskustelufoorumeita. Tämän lukuvuoden alussa luin sellaiselta erään opettajan vinkkipyynnön tulevaa työvuotta varten. Postauksensa yhteydessä opettaja kirjoitti, että hänellä ei ole aikaa, jaksamista eikä resursseja lukea opetussuunnitelmaa. Postauksen vastaukset olivat myötäeläviä. Ymmärrän toki kuormittavuuden. Siitäkin huolimatta opetussuunnitelman lukemisen ei pitäisi mielestäni olla asenteellisestikaan vapaaehtoista. 

Jo ennen kuvaamani postauksen lukemista olin pohtinut sitä, miten opetussuunnitelman toteutuminen näkyy koulujen arjessa. Olen opetussuunnitelmauudistuksen jälkeen työskennellyt lähemmäs kymmenessä eri koulussa tehden sisäilmapakolaisena lyhyempiä sijaisuuksia. Mielestäni nämä vuodet ovat olleet kokemuksellisesti omalla tavalla rikkaimpia työvuosistani. Erilaisten toimintakulttuurien näkeminen avartaa, opettaa ja kasvattaa. Erityisen mielenkiintoista lukuisten koulujen arkeen tutustumisesta teki juurikin tämän kokemuskertymäni ajoittuminen opetussuunnitelmauudistuksen taitteeseen.

Uskallan väittää, että koulut ovat hyvinkin erilaisissa tilanteissa uuden opetussuunnitelman toteuttamisen osalta. On kouluja, joissa asiaan suhtaudutaan syvällä vakaumuksella. Tämän lisäksi on kouluja, joissa mikään ei oikeastaan koulun henkilökunnan omienkaan sanojen mukaan muutu. Sitten on paljon kouluja näiden kahden väliltä. Yksittäisten opettajien toimintatavat myös vaihtelevat melko paljon samankin koulun sisällä. Harmillisen useissa työyhteisöissä tuntuu toistuvan resurssipuhe, jonka mukaan uutta opetussuunnitelmaa on mahdotonta toteuttaa resurssipulan vuoksi. 

Innostusta ja kannustusta

Omien kokemusteni mukaisesti suomalaiset lapset ja nuoret ovat siis lähtökohtaisesti aavistuksellisen epätasa-arvoisessa asemassa maamme kouluissa tällä hetkellä. Miten eroaa osaamiseltaan lapsi tai nuori, joka on käynyt esimerkiksi läpi monipuolisia työtapoja toteuttavan ja laaja-alaisen osaamisen tavoitteita sekä oppiaineiden tavoitteita painottavan koulupolun sellaisesta lapsesta tai nuoresta, jonka koulupolku on kulkenut oppiainesisältöjä painottavaa melko yksipuoleisella työtavalla höystettyä reittiä? 

Miten voisimme ratkaista opetussuunnitelmallisen epätasa-arvon kysymyksen? Lähtökohtaisesti pakko ei ole missään tilanteessa mielestäni keino ratkaista mitään. Vastuun ja velvollisuuden korostaminen on kuitenkin tärkeää. Erityisen tärkeää olisi mielestäni asennetyö. Itse toivoisin, että kouluissa työstettäisiin positiivisella oppimisen asenteella säännöllisin väliajoin opetussuunnitelman toteutumiseen liittyviä asioita. Resurssipulan vaivatessa olisi ihanteellista etsiä yhdessä yhteisiä ratkaisuja ja jakaa hyviä kokemuksia siitä, miten opetussuunnitelmaa voi kyllä toteuttaa myös ihan ilman mitään ylimääräistä rahallistakaan satsausta. 

Opettajat ovat tottuneet nauttimaan ansaitusti työssään autonomiasta. Sitä pitää jatkossakin kunnioittaa. Sen varjolla lapset ja nuoret eivät kuitenkaan saa joutua epätasa-arvoiseen asemaan. Tietoisuus, tiedostaminen ja avoin keskustelu ovat tärkeitä. Me opettajat olemme motivoinnin mestareita. Myös meitä tulee motivoida, innostaa ja kannustaa säännöllisin väliajoin jaksamaan työssämme vastuiden ja vapauksien taistelukentillä.

Perustelemisiin,

-Anna-