Minulla on ollut tapana nousta seisomaan, kun oppilaani nimi
on mainittu koulun kevätjuhlassa stipendin saajana. Vaikeinta tehtävässä on
aina ollut se, että olisin toki halunnut antaa stipendin jokaiselle
oppilaalleni. Tai paremminkin sanottuna jokaiselle ainutlaatuiselle lapselle,
kenen kanssa olen saanut olla tekemisissä. Jokainen heistä olisi stipendinsä
ansainnut. Käsi sydämelläni uskon voivani vakuuttaa, että jokainen oppilaani
tulee olemaan stipendinsä ansainnut. Toki myös kovasti toivon, että jokainen
oppilaani tietää, että on sen ansainnut. Vaikkakaan ei välttämättä tule
virallista tunnustusta saamaan.
Miksi sitten olen
noussut seisomaan? Siksi, että haluan kunnioittaa sitä suurta työtä, mitä lapsi
tekee yhdenkin lukuvuoden aikana. Sellaista arvokasta ja ansiokasta, jota emme
tule aina ajatelleeksi. Jokainen työvuosi on kunniansa arvoinen. Se sisältää
iloa ja intoa sekä surua ja surkeutta. Tunteiden koko kirjon. Aikuisena minulla
on kapasiteetti käsittää se kaikki. Aikuisena minulla on myös kyky ymmärtää,
miten valtavan suuri työ on yhdenkin kouluvuoden läpikäymisessä sellaisella
niin suurella pienellä ihmisellä.
Siksi minä aina nousen seisomaan.
Näin uuden lukukauden käynnistyessä tammikuussa pohdin jo
tulevaa kevättä. Pohdin siksi, että toivon voivani tulevan lukukauden aikana
osoittaa haluavani jokaisen oppilaani tietävän, että juuri hän ansaitsee sen kaiken
suuren tunnustuksen, jonka jokunen stipendiaatti tulee saamaan. Pohdin asiaa
myös menneen mediakeskustelun johdosta. Sellaisen, jossa kerrotaan, että seisomaan
ei saa nousta.
Tulen jatkossakin kunnioittamaan jokaista oppilastani ihan
jokaisessa arkipäivän tilanteessa. Myös kaiken juhlallisuuden keskellä haluaisin sen tehdä nousten seisomaan, kun he ansiokkaasti tulevat palkituiksi.
"Enkeli taivaan" kolmas säkeistö on perinteisesti laulettu seisaaltaan.
Säestäjänä se hetki on aina ollut kylmiä väreitä nostattava. Kunnioitamme
silloin jotakin ikiaikaista. Emme oikeastaan vanno Jumalan nimeä. Vannomme
ihmisyyden nimeä. Vannomme sitä kaikkea suunnattoman arvokasta, jonka
menneisyys, tulevaisuus ja nykyhetki punoo kokoon.
Emme saisi enää nousta seisomaan, kun sitä laulamme?
Teenkö väärin, jos jatkossakin nousen seisomaan, kun oppilaani
noutaa stipendinsä?
Teenkö väärin, kun vaadin luokkakavereita taputtamaan toisilleen, kun he noutavat todistuksiaan? Ne kun ovat niitä elämän tunnustusta vaativan arvokkaita tilanteita.
Ylösnousemuksellisiin,-Anna
