Mitä lapsille tapahtuu ekaluokan jälkeen?
Anu Ubaud pohtii Helsingin Sanomien kolumnissaan, mitä pojille
tapahtuu ekaluokan jälkeen: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006596335.html. Poikien koulumenestys näyttäytyy heikompana kuin
tyttöjen.
Seuraavassa esitän aluksi Ubaudin kysymykseen vastausnäkemykseni, joka perustuu puhtaasti yhdentoista opetyövuoden kokemukselliseen mutuun. Tämän jälkeen esitän ratkaisuehdotuksen, joka perustuu mutuni lisäksi tieteellisesti tutkittuun tietoon.
Esikouluikäiset ja koulutulokkaat ovat usein täynnä
kilometrien päähän säteilevää energiaa. Tämä purkautuu esimerkiksi iloisena pomppimisena,
höpöttämisenä, naurun tirskahteluna sekä malttamattomuutena odottaa kaiken
uuden ja jännittävän kokemista.
Ekaluokan jälkeen pojille (ja myös tytöille) tapahtuu
esimerkiksi seuraavaa:
”Älä juokse.”
”Istu paikallasi.”
”Ole hiljaa.”
”Tee siististi.”
Vähitellen lasten kasvaessa koulun käytävillä ei kohtaakaan
enää riemusta kiljahtelevia ja pompahtelevia lapsosia vaan kärjistetysti
ilmaisten flegmatisoituneita tietynlaisen toimintakulttuurin muottiin
alistuneita ”kunnon kansalaisia”.
Sisälle patoutuvaa luontaista lapsen energiaa on toki lupa purkaa välituntisin. Tähän liittyy kuitenkin valitettavia lieveilmiöitä
kuten esimerkiksi lukuisat välituntiriidat, jotka usein saattavat myös
kärjistyä fyysisiksi. Nämä tosin kuitataan melko usein seuraavasti:
”Pojat ovat poikia. ”
”Poikien kuuluu nujuta.”
”Pienestä ei pidä itkeä, ja pettymyksiäkin pitää sietää.”
Näiden kuittausten myötä riitoja ei välttämättä aina
selvitetä. Kuuluvathan ne kehitykseen. Tämän myötä Petteriä välitunnilla
töninyt seuraamukset näppärästi välttänyt Matti saattaakin kyetä keskittymään
seuraavalla oppitunnilla, mutta Petteri ei. Petterin harmi jatkuu iltaan ja seuraavaan ja sitä seuraavaan iltaan saakka
ja näkyy lopulta koulumotivaation lopahtamisena. Usein näin käy myös Matille. (Tässä
kohtaa haluan korostaa, että mielestäni jokainen
riita tulee selvittää ja yksioikoisesti fyysiseen väkivaltaan tulee aina
puuttua.)
Sir Ken Robinson on pohtinut jo useita vuosia sitten sitä, miten koulu tappaa luovuuden: https://www.youtube.com/watch?v=tQzC7ubJriE . Luovuuden lisäksi koulu tappanee helposti myös oppimismotivaation. Täysi, värikäs ja persoonallisesti kuvioitu tuulen mukana lentävä ilmapallo napataan kiinni, tökätään neulalla tyhjentymään sekä lopulta jäännökset sullotaan samaan pakettiin lukuisten muiden pallojen kanssa. Tyhjennysprosessin aikana keskitytään lisäksi siihen, mikä kaikki on pielessä ja menee väärin. Näin oppijaminäkuva muovautuu helposti negatiiviseksi ja viimeinenkin motivaation ripe katoaa.
En ihmettele, että ei aina jaksa kiinnostaa.
Mikä ratkaisuksi?
Syiden etsimisen lisäksi koen tärkeäksi myös aina ehdottaa
ratkaisua. Omat ratkaisuehdotelmani käsittelemääni pulmaan ovat osallisuuskasvatus
ja positiivinen pedagogiikka. Nämä ehdotelmani eivät perustu enää pelkkään
mutuun, vaan saavat tuekseen myös tieteellistä näyttöä.
Keskeisintä olisi koulun toimintakulttuuritasolla tapahtuva
muutos. Tämä muutos tulisi siis rakentaa positiivisen pedagogiikan ja osallisuuden
pohjalta. Osallisuudella on tutkimusten perusteella todettu olevan tiivis
yhteys kouluun kiinnittymisessä. Positiivisella pedagogiikalla taas on
puolestaan yhteys onnistuneeseen myönteisen oppijaminäkuvan kehittymiseen.
Osallisuudessa keskeistä ovat sekä kuulumisen tunteet että
mahdollisuus saada vaikuttaa toimintaan, joka koskee itseä ja myös ryhmää,
jonka jäsen on. Jokaisen lapsen tulee saada kokea tulevansa kuulluksi ja
arvostetuksi. Tähän yhdistettynä vahvuuksista ammennettu positiivinen
oppijaminäkuva ja onnistumisiin sekä hyvään keskittyvä toimintaympäristö ovat
mielestäni omiaan luomaan kouluviihtyvyyttä. Kouluviihtyvyys puolestaan näkyy
nopeasti parantuvassa koulumenestyksessä.
Keskeistä koulumenestyksen huolipuheen ratkaisuehdotelmissa olisikin nyt ymmärtää olla tuijottamatta ainoastaan sitä koulumenestystä. Sellainen katsantokanta saattaa keskusteluun usein esimerkiksi
kurin tiukentamisen tarpeen (, mikä monen mielestä tapahtuu palkkaamalla
enemmän miesopettajia..) sekä oppiainekeskeisen sisällöllisten asioiden
painottamisen opetuksessa. Näiden päälle vedän ruksin. Ne nimittäin tulevat
itsestään (paitsi kurin tiukentaminen, jota ei tarvita, kun viihtyvyys ja
motivaatio ovat kohdillaan), kun ymmärrettäisiin lähtökohtaisesti katsoa sinne syvemmälle eli yllä kuvaamiini
toimintakulttuurisiin seikkoihin.
Ubaudin kolumnin kommenttikentässä toivotaan mm.
opetussuunnitelman syvempää tarkastelua. Tästä olen iloinen. Opetussuunnitelmamme
on tuotu julkisuuteen melko negatiivisessa valossa. Siinä sivussa on siten unohdettu, että siellä itse asiassa saattaa jo olla ratkaisu tähänkin
ongelmaan. Ja minun mielestäni onkin. Siellä nimittäin ovat hyvinkin painotetut
mm. juuri esittämäni ratkaisutavat sekä esimerkiksi oppilasta aktivoivan
toiminnallisen oppimisen käyttämisen vaade. Ja näitähän muuten toteutetaankin jo monessa koulussa ympäri Suomen!
Movere; mikä meitä liikuttaa?
Ilo, onnistumiset,
riemunkiljahdukset sekä pienet hypähtelyt silloin tällöin!
Kiljahtelemisiin,
-Anna-
