Häsä digiloikka

Opin tovi sitten uuden sanan. Häsä. Pidän sitä nuorisolaisterminä erikoismerkille #. Oppia ikä kaikki. Vihaan puolestani sanaa digiloikka. Olin ajatellut, että en aio mainita sitä täällä blogissani koskaan. Älä koskaan sano koskaan ( tulin käyttäneeksi tämän tekstini latteiden sanontojen kiintiön heti alkuunsa).

Olen ajatellut tätä digiä tässä muutaman vuoden ajan paljon. Se alkoi ehkä siitä, kun tulin vahingossa joutuneeksi työpaikallani tvt-vastaavaksi. En ottanut sitä ensin kovin vakavissani. Suurin osa laiteongelmista hoituu nimittäin edelleen sammuttamalla ja käynnistämällä laite uudelleen. Jos se ei toimi, johtojen heiluttelu toimii jo lähes varmasti. Koska myös aikanaan jo enemmän eli vähemmän taidokkaasti ”koodasin” itselleni Jyrkin nettiin ”kotisivua”, pärjään mielestäni ihan hyvin koulun verkkosivujenkin kanssa. Osasin toki aikanani myös käynnistää Champions managerin komennolla cdJotainJotain. Mielestäni se oli kunnon komentoa se! Tvt-pestini aikana siinä vaivihkaa kävi niin, että taisin vähän kiinnostua asiasta. En niinkään teknisesti, mutta pedagogisesti. Aloin tehdä enemmän ja enemmän tietokonevarauksia ja opetin lapsia myös käyttämään luokan nettisivuja oppimisympäristönä. Seuraavaksi lupauduin ottamaan vastuulleni salkullisen iPadeja niistäkään juuri mitään sen enempää tietämättä. Mitään muodollista pätevyyttä asiaan en siis ole omannut. Kunhan olen räpeltänyt ja siinä sivussa jotakin on tarttunut matkaan mukaan. 

Tieto- ja viestintätekniikka on mielestäni opetuksessa oiva apuväline. Tässä digiloikkimisessa minua arveluttaa kuitenkin se, ettei tämä loikka nyt vain tapahtuisi ihan loikkaamisen ilosta. Erinäiset sähköiset laitteet kun eivät missään nimessä saa olla itsetarkoitus. Oppimisen tulee edelleen olla kaiken keskiössä. Oppiminen tapahtuu aina lopulta ihmisen päässä. Se ei tapahdu kirjan sivulla tai älylaitteen näytöllä. Oppiminen vaatii hermoverkostojen syntymistä ihmisen aivoissa. Aivoja ei käsittääkseni toistaiseksi voi millään ulkoisella laitteella vielä ohjelmoida ( paitsi Derek Shepherd Greyn anatomiassa <3 ).  Ulkoiset laitteet voivat kylläkin ohjata aivoja joskus jopa vähän vääräänkin suuntaan.

Mikä muu minua tässä digiLOIKKA termissä niin sitten puistattaa? Hervottomasti loikkiessa saattaa hypätä jonkin olennaisen yli. Tällä hetkellä tarjolla olevat sähköiset materiaalit ovat lähinnä työkirjojen sivuilta näytölle siirrettyjä tehtäviä. Oppimisen kannalta lienee vain pieni ero, tekeekö tehtävän siis kirjaan vai näytölle. Kirjaan tehtäessä käden ja aivojen yhteys saattaa olla oppimista enemmän edesauttava tekijä. Näytölle tehtäessä opitaan tietenkin samalla myös laitteen käyttöä, joka on kovin tärkeää.  Sähköisiä materiaaleja markkinoidaan nyt paljon myös sillä, että opettaja kykenee näkemään, mitä tehtäviä lapset ovat tehneet. Mahtaako tämä kontrolli nyt kuitenkaan lisätä motivaatiota? Loikka on myös varmasti sellainen sana, joka pelottaa ja aiheuttaa vastustavia ajatuksia pitkään alalla olleissa opettajissa. Opettajat kokevat syyllisyyttä siitä, että eivät pysy loikan kyydissä, koska se vaikuttaa niin suurelta ja mahdottomalta. Syyllisyys puolestaan saattaa latistaa kiinnostuksen kokeiluihin. 

Digitalisaation suurin vasta-argumentti on se, että moiseen ei varmasti ole rahaa. Pitkän tähtäimen katsantokannalla tämä pulma varmasti saadaan ratkaistua, kun aletaan laskea vaikkapa työkirjojen hintoja useamman vuoden ajalta suhteessa laitteen hintaan. Tällä hetkellä kuitenkin lähes jokaisen lapsen taskussa kulkee älylaite, jota mielestäni pitäisi ehdottomasti käyttää oppimisen apuvälineenä. Ymmärrän myös jälleen vastarinnan tähän liittyen, jossa ensisijaisesti huomataan negatiiviset vaikutukset vaikkapa nyt työrauhan kannalta. Punainen lanka tässä onkin se, että lapsia pitää systemaattisesti opettaa ja ohjata käyttämään omia laitteitaan oppimisen apuvälineenä. Hyöty- ja viihdekäyttö ovat täysin eri asioita ja erottelu näiden suhteen on sellainen, jota ei opi ellei sitä opeta. Entäpä syntyykö lasten omien laitteiden käytössä vertailua, kilpailua, kiusaamista tai kateutta laitteiden erotessa toisistaan mallin, merkin ja hinnan myötä? En ole törmännyt itse kertaakaan tällaiseen tilanteeseen. Nämä asiat ovat lähtökohtaisesti sellaisia, joiden kitkeminen pitäisi aloittaa ihan siitä ”ihminen ihmiselle”-kasvattamisesta, jonka tulisi olla osa jokapäiväistä arkea liittyen elämään yleensä. Omassa opetuksessani teetän paljon yhteistoiminnallista työtä, jolloin riittää usein, että edes yhdellä lapsella ryhmässä on laite ja päästään heti jo paljon pidemmälle. 

Mihin tämän digitalisaation pitäisi sitten mielestäni johtaa? Ajattelisin, että keskeisin tavoite voisi olla ulkoisten digitaalisten oppimisympäristöjen luominen. Kaipaisin toimivaa alustaa, jossa voisi yhdistää ääntä, kuvaa ja tietoa. Tietoa voisi etsiä, rakentaa, soveltaa ja jakaa yksin ja yhdessä. Mahdollisuuksia tähän jo on, mutta en vielä ole kyllä itsekään alkuunkaan perillä kaikista niistä. Vinkkejä otetaan siis vastaan! Voisihan sitä toki kehitellä itsekin kyseisenlaista alustaa, mutta en ole vielä saanut todistusta koodaustuntini suorittamisesta. Osaamiseni ei vielä riitä. Täytynee alkaa loikkimaan tehokkaammin. Mutta voisikohan loikan tilalle keksiä jonkun sopivamman sanan? Ajattelisin, että se voisi olla jotain söpöä ja vaaleanpunaista. Ihan vain siksi, että tvt on ollut perinteisesti kovin miesvaltainen alue. Digisipsutus. 

Söpöilemisiin!

Anna

P.S Tähän tekstiini en ulottanut tietenkään mahtumaan läheskään kaikkea digiin liittyvää kuten esim. robotiikkaa, johon liittyen olen itse melko kuutamolla vielä. Taannoisen ITK-retken yksi ehdoton kohokohta tosin oli kohtaaminen itse Pimeyden voiman kanssa. Ohjelmointi loogisen ajattelun kehittäjänä onkin varmasti pitkä ja hieno tarina. Mutta tässä digiloikassa "olkoon voima puolellamme". Mieluiten tosin valo(miekka)voima ;) !

Infoähkystä kohtaamisiin

Minua vaivaa infoähky. Se vaivaa liittyen sekä ammattiani että myös ammattini ulkopuolisia asioita koskevaan tietovirtaan. Tietoa on kaikkialla ja siitä tekee ähkyävää se, että tieto on niin helposti saatavilla. Tartun ähkyssäni nyt omaa työtäni koskevan infotulvaan. Seuraan melko aktiivisesti alaani liittyviä julkaisuja. Kaikki tieto, mikä liittyy kouluun epävirallisesti ja virallisesti, on sellaista, mihin koen velvollisuuden tarttua. Ja tarttumapintaa riittää.

Olen kovin innostunut seurailemaan Facebookin oppimiseen ja koulutukseen liittyviä ryhmiä. Tunnetuin näistä lienee Alakoulun aarreaitta, joka on parhaimmillaan jokaisen opettajan henkireikä. Ryhmät pursuavat upeita käytännön ideoita. Saatan jumittua selaamaan ryhmien postauksia epähuomiossani hyvinkin pitkäksi aikaa. Löydän sadoittain upeita juttuja, joita haluaisin toteuttaa omassa työssäni. On tieto- ja viestintätekniikkaa, musiikkia, yksilöllistä oppimista, oppimista ulkona, erityisopetusta ja toiminnallista sitä ja tätä. Sosiaalisen median tarjoaman käytännön vinkkailun lisäksi skannaan melko ahkerasti kaikkea kasvatusta ja opetusta koskevaa uutisvirtaa valtamediassa.  Sitten yritän vielä ahkerasti lukea uusimpia opetukseen ja kasvatukseen liittyviä teoksia. Tietenkin myös opetussuunnitelmauudistus tuo mukanaan valtavan määrän erinäistä infoa.

Elämme opetuksen barokkia. Kaikki on jotenkin ylvästä, mahtipontista ja koristeellista. Tuntuu, että pitäisi olla ja tehdä hirveästi kaikkea ja tietää kaikesta kaikki. Tähän ajatukseen yleensä pysähdyn. Enhän minä voi millään ennättää tätä kaikkea. Enkä voi väkisinkään ennättää työssäni tätä kaikkea ainakaan tärkeimmän kustannuksella, johon käytän surutta ja mahtipontisesti perustellen aikaani juuri silloin ja juuri niin paljon kun on tarve. Ei ole mitään merkitystä, miltä näyttää ulkoa, jos sisällä on mätää. Ei ole pienintäkään merkitystä, millaisia hienoja ja ylväitä rakennuksia rakentaa, jos peruskallio ei ole vakaa. Tämä peruskallio ja tärkein omassa työssäni on mielestäni lasten kohtaaminen. 

Kasvattajana ja opettajana minulle perustavanlaatuinen kysymys on se, miten päivästä toiseen kohtaan lapsen ilman ennakko-oletuksia, välittäen ja osoittaen kiinnostusta juuri kuhunkin lapseen omana täydellisenä itsenään. Jokainen lapsi kantaa mukanaan reppuaan, joka saattaa olla toisina päivinä kevyt kuin ilma ja toisina päivinä täynnä raskaita tiiliskiviä. Opettajana minun tärkein tehtäväni on saada lapsi tuntemaan, että välitän myös siitä, mitä reppu sisältää koulukirjojen lisäksi. Minun tehtäväni on ymmärtää, miksi joskus ei suju mikään ja miten toisinaan sujuukin ihan kaikki. Vasta tämän jälkeen voin alkaa täyttää reppua erinäisillä hienoilla töillä ja tuotoksilla, jos nyt satumme ehtimään sellaisia tehdä. Toisinaan ei välttämättä ehdi mitään muuta kuin pysähtyä. Pysähtyä kohtaamaan ja kuuntelemaan.

Kuunteleminen on jalo taito. Se on kamalan vaikeaa. Olen harjoituttanut kuuntelemista yksinkertaisella tavalla istuttamalla luokkiani lattialle piiriin. Istahtamalla piiriin pyrin pysäyttämään yleensä vauhdin ja kiireen ja luomaan jotakin tuttua ja turvallista. Piirissä vaihdamme kuulumisia. Aloitan yleensä itsestäni. Pyrin aina työssäni osoittamaan lapsille, että minäkin olen vain ihminen. Ihminen, joka kantaa laukussaan välillä raskaitakin kiviä. Havaintojeni mukaan tämä on lapsille tärkeää. Lapset pääsevät lähemmäksi minua ja rakentavat luottamustaan vahvemmin. Vaihtamalla arkisia kuulumisia lapset pääsevät myös lähemmäksi toisiaan ja hitsaantuvat ryhmänä. Piirissä jokainen pääsee (ja välillä ehkä joutuu) sanomaan jotakin ja jokainen tulee kuulluksi. Jokainen kohtaa jokaisen jollain tasolla. Ja minä opettajana pyrin osoittamaan ihan jokaiselle, että kuuntelen ja olen kiinnostunut.

Joku voisi nyt sanoa minun kirjoittavan itsestäänselvyyksiä opettajan työstä. En allekirjoita tätä. Väitän, että kaiken arjen kiireen lomassa kohtaaminen jää liian vähäiseksi, jos sitä ei tietoisesti ota omaksi tavoitteekseen. Oli se miten itsestään selvää tahansa. Olen niin monen kiireisen päivän jälkeen harmitellut ja moittinut itseäni siitä, että en tainnut ennättää antaa lapsille tarpeeksi aikaa.  Ainakin itselleni on todella tärkeää reflektoida myös itsestäänselvyyksien toteutumista. Kohtaaminenkaan ei ole ihan helppo juttu. Jokaisen lapsen kanssa se tulee tehdä juuri kyseiselle lapselle toimivalla tavalla. Ja toisinaan tapoja joutuu etsimään pitkään. Luovuttaa ei kuitenkaan saa kenenkään kohdalla koskaan. On opettajan ammattitaitoon kuuluva velvollisuus etsiä keino kohdata lapsi oli se kuinka haastavaa tahansa. Vain todella harva lapsi on todellisuudessa sellainen, jonka kohtaaminen on lähes mahdotonta. 

Kaiken tämän infoähkyn keskellä tunnen nyt sitten huonoa omaatuntoa siitä, että en oikein ennätä aina tehdä kaikkea hirveän hienoa. Mutta mitä lapsi lopulta koulusta ja opettajastaan muistaa? Tahdon ainakin uskoa, että lapsi muistaa sen, miten opettaja hänet kohtasi. Pääsiäisaskartelujen yksityiskohdat ja jakokulmakaan tuskin pysyvät muistissa yhtä vahvasti. Kohtaamisen jälkeen tärkeää on myös se, millaista viestiä opettaja ihmisenä olemisesta pyrkii välittämään. Se onkin ehkäpä jo toinen tarina, ihmiseltä ihmiselle. Kohtaamisen aapisen kolme ensimmäistä kohtaa ovat muuten tosi helpot ja ihan jokainen osaa aivan varmasti ne : 

1.   Hymyile

      2.  Tervehdi

      3.   Kysy: ” Mitä kuuluu?”

Kohtaamisiin!

Anna