Infoähkystä kohtaamisiin

Minua vaivaa infoähky. Se vaivaa liittyen sekä ammattiani että myös ammattini ulkopuolisia asioita koskevaan tietovirtaan. Tietoa on kaikkialla ja siitä tekee ähkyävää se, että tieto on niin helposti saatavilla. Tartun ähkyssäni nyt omaa työtäni koskevan infotulvaan. Seuraan melko aktiivisesti alaani liittyviä julkaisuja. Kaikki tieto, mikä liittyy kouluun epävirallisesti ja virallisesti, on sellaista, mihin koen velvollisuuden tarttua. Ja tarttumapintaa riittää.

Olen kovin innostunut seurailemaan Facebookin oppimiseen ja koulutukseen liittyviä ryhmiä. Tunnetuin näistä lienee Alakoulun aarreaitta, joka on parhaimmillaan jokaisen opettajan henkireikä. Ryhmät pursuavat upeita käytännön ideoita. Saatan jumittua selaamaan ryhmien postauksia epähuomiossani hyvinkin pitkäksi aikaa. Löydän sadoittain upeita juttuja, joita haluaisin toteuttaa omassa työssäni. On tieto- ja viestintätekniikkaa, musiikkia, yksilöllistä oppimista, oppimista ulkona, erityisopetusta ja toiminnallista sitä ja tätä. Sosiaalisen median tarjoaman käytännön vinkkailun lisäksi skannaan melko ahkerasti kaikkea kasvatusta ja opetusta koskevaa uutisvirtaa valtamediassa.  Sitten yritän vielä ahkerasti lukea uusimpia opetukseen ja kasvatukseen liittyviä teoksia. Tietenkin myös opetussuunnitelmauudistus tuo mukanaan valtavan määrän erinäistä infoa.

Elämme opetuksen barokkia. Kaikki on jotenkin ylvästä, mahtipontista ja koristeellista. Tuntuu, että pitäisi olla ja tehdä hirveästi kaikkea ja tietää kaikesta kaikki. Tähän ajatukseen yleensä pysähdyn. Enhän minä voi millään ennättää tätä kaikkea. Enkä voi väkisinkään ennättää työssäni tätä kaikkea ainakaan tärkeimmän kustannuksella, johon käytän surutta ja mahtipontisesti perustellen aikaani juuri silloin ja juuri niin paljon kun on tarve. Ei ole mitään merkitystä, miltä näyttää ulkoa, jos sisällä on mätää. Ei ole pienintäkään merkitystä, millaisia hienoja ja ylväitä rakennuksia rakentaa, jos peruskallio ei ole vakaa. Tämä peruskallio ja tärkein omassa työssäni on mielestäni lasten kohtaaminen. 

Kasvattajana ja opettajana minulle perustavanlaatuinen kysymys on se, miten päivästä toiseen kohtaan lapsen ilman ennakko-oletuksia, välittäen ja osoittaen kiinnostusta juuri kuhunkin lapseen omana täydellisenä itsenään. Jokainen lapsi kantaa mukanaan reppuaan, joka saattaa olla toisina päivinä kevyt kuin ilma ja toisina päivinä täynnä raskaita tiiliskiviä. Opettajana minun tärkein tehtäväni on saada lapsi tuntemaan, että välitän myös siitä, mitä reppu sisältää koulukirjojen lisäksi. Minun tehtäväni on ymmärtää, miksi joskus ei suju mikään ja miten toisinaan sujuukin ihan kaikki. Vasta tämän jälkeen voin alkaa täyttää reppua erinäisillä hienoilla töillä ja tuotoksilla, jos nyt satumme ehtimään sellaisia tehdä. Toisinaan ei välttämättä ehdi mitään muuta kuin pysähtyä. Pysähtyä kohtaamaan ja kuuntelemaan.

Kuunteleminen on jalo taito. Se on kamalan vaikeaa. Olen harjoituttanut kuuntelemista yksinkertaisella tavalla istuttamalla luokkiani lattialle piiriin. Istahtamalla piiriin pyrin pysäyttämään yleensä vauhdin ja kiireen ja luomaan jotakin tuttua ja turvallista. Piirissä vaihdamme kuulumisia. Aloitan yleensä itsestäni. Pyrin aina työssäni osoittamaan lapsille, että minäkin olen vain ihminen. Ihminen, joka kantaa laukussaan välillä raskaitakin kiviä. Havaintojeni mukaan tämä on lapsille tärkeää. Lapset pääsevät lähemmäksi minua ja rakentavat luottamustaan vahvemmin. Vaihtamalla arkisia kuulumisia lapset pääsevät myös lähemmäksi toisiaan ja hitsaantuvat ryhmänä. Piirissä jokainen pääsee (ja välillä ehkä joutuu) sanomaan jotakin ja jokainen tulee kuulluksi. Jokainen kohtaa jokaisen jollain tasolla. Ja minä opettajana pyrin osoittamaan ihan jokaiselle, että kuuntelen ja olen kiinnostunut.

Joku voisi nyt sanoa minun kirjoittavan itsestäänselvyyksiä opettajan työstä. En allekirjoita tätä. Väitän, että kaiken arjen kiireen lomassa kohtaaminen jää liian vähäiseksi, jos sitä ei tietoisesti ota omaksi tavoitteekseen. Oli se miten itsestään selvää tahansa. Olen niin monen kiireisen päivän jälkeen harmitellut ja moittinut itseäni siitä, että en tainnut ennättää antaa lapsille tarpeeksi aikaa.  Ainakin itselleni on todella tärkeää reflektoida myös itsestäänselvyyksien toteutumista. Kohtaaminenkaan ei ole ihan helppo juttu. Jokaisen lapsen kanssa se tulee tehdä juuri kyseiselle lapselle toimivalla tavalla. Ja toisinaan tapoja joutuu etsimään pitkään. Luovuttaa ei kuitenkaan saa kenenkään kohdalla koskaan. On opettajan ammattitaitoon kuuluva velvollisuus etsiä keino kohdata lapsi oli se kuinka haastavaa tahansa. Vain todella harva lapsi on todellisuudessa sellainen, jonka kohtaaminen on lähes mahdotonta. 

Kaiken tämän infoähkyn keskellä tunnen nyt sitten huonoa omaatuntoa siitä, että en oikein ennätä aina tehdä kaikkea hirveän hienoa. Mutta mitä lapsi lopulta koulusta ja opettajastaan muistaa? Tahdon ainakin uskoa, että lapsi muistaa sen, miten opettaja hänet kohtasi. Pääsiäisaskartelujen yksityiskohdat ja jakokulmakaan tuskin pysyvät muistissa yhtä vahvasti. Kohtaamisen jälkeen tärkeää on myös se, millaista viestiä opettaja ihmisenä olemisesta pyrkii välittämään. Se onkin ehkäpä jo toinen tarina, ihmiseltä ihmiselle. Kohtaamisen aapisen kolme ensimmäistä kohtaa ovat muuten tosi helpot ja ihan jokainen osaa aivan varmasti ne : 

1.   Hymyile

      2.  Tervehdi

      3.   Kysy: ” Mitä kuuluu?”

Kohtaamisiin!

Anna