Yle julkaisi kriittisen uutisoinnin uuden opetussuunnitelman ja erityisesti itseohjautuvuuden riskeistä (https://yle.fi/uutiset/3-10919909). Mielestäni uutinen on vaarallinen esimerkki median kyvystä ohjailla ja voimistaa vääristyneitä käsityksiä sekä opetussuunnitelmasta että itseohjautuvuuden käsitteestä. Uutinen itsessään ei mielestäni kertonut mitään uudesta opetussuunnitelmasta tai itseohjautuvuudesta. Harmilliselta se toki kuulosti, vaikkakin koulukohtaiselta.
Toivoisin toimittajien perehtyvän aiheeseen pintaraapaisuja enemmän ja kuuntelevan myös niitä, jotka eivät ole kaikkein äänekkäimpiä. OPS tulee mielestäni sekä lukea että sisäistää ennen merkittävän kärkevää siihen liittyvää kommentointia. Tällä hetkellä median julkilausumat yksittäistapaukset ovat päässeet jo pitkälle muovaamaan stereotypiaa kokonaisuudesta. Tämän johdosta haluan ottaa kantaa aiheeseen kertomalla, mitä itseohjautuvuus mielestäni on, ja miten toteutan sen opettamista ja harjoittelua omassa luokassani.
Mitä itseohjautuvuus on teoriassa?
Liiaksi ei voi korostaa, että itseohjautuvuus on taito, jota tulee opettaa ja harjoitella. Oma näkemykseni tästä taidosta laajeni merkittävästi toimintaterapiaopintojen myötä. Käsitän itseohjautuvuuden lähtevän juuri toiminnanohjauksen taidoista sekä toiminnan terapeuttisesta voimasta. Itseohjautuvuus on laaja käsite ja monia erilaisia osa-alueita sisältävä taito. Merja Tompuri (2018) kuvaa teoksessaan "Tartu toimeen" mielestäni loistavasti kokonaisuudessaan sitä, mitä kaikkea itseohjautuvuus on:
” Toimeen tarttumisen taito on kykyä suorittaa erilaisia tavoitteellisia toimintoja. Toimeen tarttuminen on prosessi, jonka vaiheet etenevät toiminnasta toiseen siirtymisestä uuden toiminnan aloittamiseen ja sen loppuun suorittamiseen. Se liittyy nimenomaisesti tavoitteellisiin toimintoihin, ei sellaiseen tekemiseen, johon tartutaan mielihyvän vuoksi. Toimeen tarttumiseen läheisesti liittyviä termejä ovat autonomia, itseohjautuvuus, toiminnanohjaus ja työskentelytaidot. Nämä kaikki sulkevat piiriinsä ihmisen kyvyn suunnitella, säädellä ja arvioida omaa työskentelyään sekä huolehtia sovituista tehtävistä. Lisäksi ne yhdistyvät usein sisäiseen motivaatioon ja taitoon työskennellä ryhmässä. ”
” Toimeen tarttumista harjoittelemalla ei vaikuteta ainoastaan yksittäisen toiminnon suorittamiseen. Pitkällä aikavälillä siinä vahvistetaan mm. resilienssiin liittyvää sinnikkään ponnistelun taitoa ja kykyä ottaa vastaan uusia haasteita. Lisäksi tekemisen mukanaan tuoma kokemus aikaansaamisesta vahvistaa ihmisen pystyvyyden tunnetta ja tuo lisää elämänlaatua.”
Itseohjautuvuuden harjoittelemisen puolesta puhuu myös David Mitchell (2018), joka esittelee 27 tutkitusti toimivaa tapaa opettaa samannimisessä teoksessaan. Teoksessa "tutkitusti toimiva" tarkoittaa sellaisia opetuksen tapoja ja menetelmiä, joiden vaikuttavuudesta on saatu vahvaa näyttöä kansainvälisessä tieteellisessä tutkimuksessa.
Yksi Mitchellin (2018) esittelemä tutkitusti toimiva tapa/menetelmä on oppimisen itsesäätely, joka kuvaa mielestäni erinomaisesti itseohjautuvuuden käsitteen laajamittaista kokonaisuutta:
” Useimmat oppimisen itsesäätelyn määritelmät eivät viittaa vain kognitiivisten prosessien säätelyyn vaan myös käyttäytymisen ja emootioiden säätelyyn. Oppimisen itsesäätely on laaja käsite, joka sisältää useita strategioita: itsehavainnoinnin, itsevahvistuksen, itsetietoisuuden, minäpystyvyyden, itseohjautuvan oppimisen, itseohjautuvuuden, itsehallinnan, itsehallintaohjeet ja itsearvioinnin. Tämä liittyy läheisemmin toiminnanohjaukseen ja motivaation osatekijöihin.”
Oppimisen itsesäätelyyn liittyy Mitchellin mukaan monia erilaisia piirteitä, joita ovat esim. itsetietoisuus, motivaatio, tunteiden hallinta, kyky asettaa tavoitteita, ongelmanratkaisukyky, itsetarkkailu ja itsevahvistaminen. Näiden kykyjen kehitys vaatii mm. osallistumista itsesäätelyä vaativiin toimintoihin kuten yhteistoiminnalliseen oppimiseen ja ihmissuhdetaitojen rakentamiseen. Luokkahuoneessa itsesäätelyn taitojen kehitystä edistää parhaiten mm. myönteinen vuorovaikutussuhde luotettavaan ihmiseen ja lapsen taitojen rajoissa pysyvät itsehallinnan haasteet. (Mitchell 2018.)
Näiden määritelmien myötä toivoisin ymmärryksen itseohjautuvuuden käsitteestä laajenevan merkittävästi. Kyseessä ei siis ole oppijan heittäminen mereen ilman uimataitoa, vaan merkittävä uimataidon harjoittelemisen tarkoin ositettu prosessi.
Mitä itseohjautuvuuden harjoitteleminen on käytännössä?
Opetan tällä hetkellä kolmatta ja neljättä luokaa. Näin ollen itseohjautuvuuden opettaminen ja harjoitteleminen on vielä hyvin opettajajohtoista. Osa opettajan ammattitaitoa on ymmärtää, minkälaisia oppimisen haasteita kullekin oppijalle kussakin oppimisen vaiheessa voi antaa ja asettaa sekä kuinka paljon oppijaa tulee kulloinkin tukea.
Esittelen seuraavaksi käytännön esimerkin viime viikolla toteuttamastani oppitunnista, jonka aikana koen harjoituttaneeni itseohjautuvuuden taitoa monipuolisesti.
Aloitan oppituntini usein opettajajohtoisesti pilkkomalla taululle osiin tunnin toiminnat sekä tavoitteet ja käymällä ne läpi. Esimerkkioppituntini etenemissuunnitelma taululle kirjoitettuna oli seuraava:
ENSIN: Harjoittelemme yhteistyötaitoja. Pohdimme tiimeittäin luokalle sopivia sääntöjä ja sopimuksia.
SITTEN: Harjoittelemme itsearviointitaitoja. Täytämme yksilötyönä itsearviointiväritystehtävän.
LOPUKSI: Katsomme hyvästä yhteispelistä kertovan lyhyen videon.
Oppitunnin aikana pureuduimme näin esim. ympäristöopin tavoitteeseen T10 sekä laaja-alaisen osaamisen tavoitteisiin L1, L2, L3, L4 ja L7.
Puran vielä nämä vaiheet tarkemmin lukijan ymmärryksen tueksi:
ENSIN
Kokonaisuuden esittelemisen jälkeen menin tarkemmin ensimmäiseen vaiheeseen, jonka ohjeistin edelleen opettajajohtoisesti. Luokassani toimivia yhteistoiminnallisia tiimejä ohjattiin työskentelyn aikana tarpeen mukaan aikuisen avulla sanallisesti tiimikohtaisesti kohti yhteisen päämäärän saavuttamista. Päämääränä oli kirjata ylös ehdotuksia luokan yhteisistä säännöistä ja sopimuksista, joita tultaisiin lukuvuoden aikana tarvitsemaan, jotta oppiminen sujuu ja kaikilla on hyvä olla.
Työskentelyn edetessä käynnistin aikalaskurin, jonka avulla tiimit saivat seurata tehtävän suorittamisessa jäljellä olevan ajan määrää ja pyrkiä näin aikatauluttamaan työnsä etenemistä. Lopetimme tehtävän yhdessä hiljaisuusmerkkiin, jonka jälkeen pidimme lyhyen taukojumpan valmistautuaksemme seuraavaan vaiheeseen. Käymme arjessa usein läpi tauotuksen tärkeyttä ja merkityksellisyyttä oppimisen ja toiminnan tehostajana.
SITTEN
Ohjeistin jälleen opettajajohtoisesti itsearviointitehtävän. Kertasin lyhyesti, miksi itsearviointitaidot ovat tärkeitä, ja kerroin miten tehtävä tulisi tehdä. Läpikävin myös sen, että kyseessä on yksilötyö, jossa jokainen pinnistelee oman työskentelyn parissa. Näin ollen tehtävän tekemisen aikana vallitsee hiljaisuus. Tehtävän ja sen tekemiseen tarvittavat värikynät lapset joutuivat hakemaan itse, ja valmistuttuaan he joutuivat myös liimaamaan tehtävän arviointivihkoonsa välineet jälleen itsenäisesti hakien.
Tehtävän tekemisen tueksi ohjeet näkyivät myös kirjallisena valkokankaalla, kuten tavallisesti luokassani on tapana. Luokassamme on myös selkeää, mitä tehdään, kun ollaan valmiita. Lapset valmistuivat tehtävästä eri tahtiin ja osasivat upeasti ohjata oman toimintansa kussakin vaiheessa oikein häiritsemättä kanssaoppijoitaan. Kysymysten ilmetessä ohjasin lapset ensin katsomaan sanallista ohjetta, jonka jälkeen suurin osa kysyjistä hoksasi heti, miten siirtyä seuraavaan työvaiheeseen. Kaikkien valmistuttua pysäytin jälleen hetken hiljaisuusmerkkiin ja valmistauduimme oppitunnin viimeiseen vaiheeseen.
LOPUKSI
Keskustelemme päivittäin erilaisista tunnetaitoihin liittyvistä asioista ja sanotamme tunteitamme. Pohdimme tunteiden tiedostamisen tärkeyttä ja erityisesti myös emotionaalisen itsesäätelyn taidon merkitsevyyttä elämässä. Näihin tavoitteisiin ja toisten kunnioittavaan kohtaamiseen liittyen katsoimme vielä oppitunnin päätteeksi hyvästä yhteispelistä kertovan videon. Tämän jälkeen ohjauduimme rentoutuksen kautta ruokailuun. Rentoutumisen taidon tärkeyttä ihmisen hyvinvoinnille käymme myös arjessa usein läpi.
Väitän kyseisen oppitunnin aikana harjoituttaneeni itseohjautuvuuden taitoa opetussuunnitelman vaatimalla tavalla. Missään kohtaa tuntia yksikään lapsi ei jäänyt yksin tai tullut heitetyksi oman onnensa nojaan vaan sai jatkuvasti selkeitä ohjeita toimintansa suuntaamiseen. Apua oli tarjolla kysyttäessä ja kysymättä.
Itseohjautuvuuden taidon harjoittelemisen tukemiseen luokassani kuuluvat myös monenlaiset muut toiminnot ja tavat kuten esim. mahdollisuus toisinaan valita itselleen sopivin työtapa, työskentelypaikka ja motivoivin tehtävätyyppi. Opettajan kontrolli, ohjaus ja arvio soveltuvuudesta kussakin tilanteessa näissäkin on kuitenkin erittäin tärkeää. Näiden läpikäyminen tarkemmin tässä yhteydessä tekisi tekstistäni liian pitkän.
Erilaiset kuvalliset apuvälineet ovat luokassani myös ahkerassa käytössä itseohjautuvuuden taitojen harjoittelussa.
Mikä uuden opetussuunnitelman itseohjautuvuuden vaateessa eroaa aiempaan?
Aiemmin mm.toiminnanohjauksen taidot ovat olleet oman näkemykseni mukaan lähinnä osa erityisopetusta. Lapset ovat olleet mielestäni aiempien opetussuunnitelmien aikana huomattavasti enemmän omillaan kuin tänä päivänä. He ovat joko ymmärtäneet irtonaisia ohjeita tai eivät. He ovat joko pysyneet autoritäärisen opetuksen kelkassa tai eivät. Kyydistä tippuneet ovat ohjatut erityisopettajan luokse harjoittelemaan, jos ovat tulleet huomatuiksi. Tänä päivänä jokainen lapsi saa osakseen nämä tärkeät harjoitukset ja toimintamallit, joiden hyöty on uskoakseni pitkällä aikavälillä suuri.
Mitchell (2018) toteaa osuvasti:
”Useimmissa yhteiskunnissa aikuisuuden ja elämänlaadun määritelmänä pidetään kykyä kantaa henkilökohtainen vastuu omista teoista. Vapaissa, demokraattisissa yhteiskunnissa ihmiset odottavat ja heiltä odotetaan itsenäisyyttä, johon kuuluu tavoitteiden asettaminen sekä valintojen ja päätösten tekeminen useilla elämänalueilla.”
Nykyisen opetussuunnitelman myötä olen itse opettajana vakuuttuneempi siitä, että kykenen paremmin valmistamaan lapsia tulevaisuuteen kuin kymmenvuotisen opeurani alussa. Käytössäni on tätä nykyä paljon enemmän välineitä tämän toteuttamiseen. Itse oman koulupolkuni aikana opin mm. aidosti oppimaan, ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti vasta yliopisto-opintojeni aikana. Koen, että olisin tarvinnut itseohjautuvuuden taitoja jo paljon aiemmin. Olenkin nyt opettajana hyvin iloinen siitä, että saan opettaa näitä taitoja jo alakoululaisille sekä vielä iloisempi siitä, että oma lapseni tulee pääsemään osaksi näiden taitojen opetusta jo pienestä pitäen.
Yhdyn myös Tompurin näkemykseen, että on tapahtunut suuri muutos siitä, kun työelämässä ihmisten odotettiin suorittavan nöyrästi velvollisuutensa tarkkojen ohjeiden mukaan. Sisäinen motivaatio oli tuolloin sivuseikka, ja itsenäinen ajattelu voitiin rinnastaa kurittomuuteen. Työelämässä on nykyään vuosi vuodelta enemmän tehtäviä, joissa tarvitaan kykyä itsenäiseen päätöksentekoon, ongelmanratkaisuun ja vastuullisuuteen. Vastaavasti yhä vähemmän on sellaisia tehtäviä, joissa työntekijä selviää rutiinien avulla. (Tompuri 2018.)
Koulun on kyettävä vastaamaan näihin tarpeisiin tuomitsematta jatkuvasti tulevaa, mennyttä tai nykyistä.
Sokrates on sanonut:
”Sinulla voi olla tottumuksia, jotka heikentävät sinua. Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, mutta ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen.”
Rakentamisiin,
-Anna
Tekstissä lähteenä käytetyt teokset:
- Mitchell, D. 2018. 27 tutkitusti toimivaa tapaa opettaa. Jyväskylä: PS-kustannus.
- Tompuri, M. 2018. Tartu toimeen, opas työskentelytaitojen opettamiseen. Jyväskylä: PS-kustannus.
