Pessimismi, penseys ja negatiivisuus ovat tarttuvia tauteja.
Tautiluokituksessa ne tulisi ehdottomasti kategorisoida eräiksi maailman
vaarallisimmista taudeista. Olen meinannut saada vakavan tartunnan. Olen
ajatellut alanvaihtoa, maastapakoa ja haravasysteemin käyttöä lauantailotossa.
Mistä tämä tällainen nyt sitten johtuu?
Olin unohtanut, että uusi ryhmä vaatii aluksi kaiken
mahdollisen ajan ja vaivan; verta, hikeä ja kyyneleitä. Olen saanut tehdä töitä
kellon ympäri sen, minkä suinkin olen pystynyt. Olin unohtanut, mitä on
aloittaa alusta ja vaatia sitä, että saisi edes mahdollisuuden yrittää. Suurimman työn tuntuu teetättävän aina asennekasvattaminen. Olen pohtinut paljon, miksi koulu on lähtökohtaisesti
monelle lapselle niin negatiivinen paikka. Lasten tapa ilmaista tätä kouluasennetta on
usein opettajalle todella kuluttava. Eihän lapsi sitä pahuuttaan tee. Useinhan se
on väsymystä, nälkää tai riitaa kaverin kanssa. Jokin perin juurin erikoinen kouluvastaisuuden
siemen tuntuu kuitenkin mystisesti kylvetyn suomalaiseen kansanperimään. Tarvitaan uudisraivaamista.
Koulu on paikka, joka ei kaikille sovi. Perinteisesti koulu
on valitettavasti tavannut vaatia lapsia asettumaan tiettyyn muottiin. Usein tämä muotti on ollut omiaan leikkaamaan
terävimmät särmät pois kasvatuksen nimessä.
Hukkapalaksi on heitetty usein myös into ja luovuus. Lapsi on nokkela
olento, joka aistii nopeasti, mitä kukakin häneltä vaatii ja miten. Tämän
perusteella lapsi päättää, miten asennoitua ja toimia. Ratkaisevaksi muodostuu
se, miten lapsen tässä tilanteessa kohtaa.
Uusi opetussuunnitelma on väline, joka antaa keinoja kohdata
lapset tavalla, joka mahdollistaa koulukäsitysten ja –asenteiden muuttamisen ja
muovaamisen. Koulusta on mahdollista tehdä yksilöllisyyden hyväksyvä paikka,
jossa kaikkien on turvallista yrittää, onnistua, epäonnistua, oppia ja kasvaa.
Koulu on paikka, jossa on mahdollista näyttää, että maailma menee siihen
suuntaan, mihin me sen haluamme menevän. Koulua ei käydä koulua varten. Koulua
ei myöskään käydä elämää varten. Koulu on elämää.
Mikähän nyt sitten mättää, kun opetussuunnitelmalliset puitteet ovat kohdillaan?
” Eihän meillä ole tähän resursseja.”
” Nyt sitten pitäisi
kaikki muuttaa, ei tule mitään.”
” Ei minulla ole aikaa tällaista kaikkea
opiskella ja omaksua.”
” No nyt ei sitten saa opettaakaan enää mitään.”
” Kyllä
meiltä aina vaaditaan, mutta mitään meille ei anneta.”
Sitaatit eivät ole suoria lainauksia keneltäkään. Ne ovat sitatoitua yleistä asennetta, joka uuden opetussuunnitelman
ympärillä vallitsee. Ne tulevat aikuisten suusta. Myös media ruotii kyseistä
asennetta säännöllisesti aiheellisen kriittisesti, mutta negatiivisten lasien
takaa katsottuna tarttumapinnaltaan sopivasti. Tähän tarttumapintaan
kiinnittyminen on jatkuvan kuluttavaa. Negatiivisuuden roihu tuntuu
rintakehässä puristavana ahdistuksena.
Ja sitten sulkeutuu ympyrä. Lienee turha kysyä, miksi lasten
kouluasenne on usein edelleen negatiivinen? Voiko uutta opetussuunnitelmaa ja
koulumaailman älyttömiä mullistuksia ja loikkimisia ilman loikkapiikkareita
jatkuvasti negatiivisesti murehtivan aikuisen antama esimerkki lapselle muuta
viestiä kuin sitä, että koulu on ihan vaan ja ainoastaan p**kaa?
Vuosia sitten unohdin eräänä aamuna hymyillä mennessäni
töihin. Silloisen luokkani lapset kysyivät minulta pelokkaan näköisenä: ”Ope,
oletko sä vihainen? Onko joku tehnyt jotakin pahaa?”. Hämmästyksessäni totesin,
että ei suinkaan ja kysyin perustetta epäilykselle. Siihen nuo pienet ihmiset
vastasivat: ” No kun sä et hymyillyt, kun tulit!”
Viime viikolla en hymyillyt kahteen päivään. Negatiivisuus
oli tartuttanut minut. Olin hädissäni ja tuskissani. Eihän tästä mitään tule.
Meillähän ei ole resursseja eikä toivoa. Parkkeerasin autoni kolmannen päivän aamuna koulun pihaan ja kiristelin
hampaitani. Toivoin, että olisin eksynyt matkalla. Kävelin irvistykseni kanssa pihan
halki. Yhtäkkiä huomasin, että minua kohti juoksee valtavaa vauhtia neljä
pientä ihmistä. He pysähtyvät luokseni ja leikkimielisesti läpsäisevät. Olivat nähneet
keltaisen auton, ( silloin saa lyödä, jos ette tienneet )sanoivat raikuvan
kikatuksen lomasta. Yksi halasi tiukasti ja totesi, että ”kiva, kun tulit”. Silloin
päätin, että ei ole muuten aikaa synkistellä ja yhdyin kikatuskuoroon.
Hommaa riittää. Uudisraivausta ja vapaustaistelua. Negatiivisuuden sijaan on aina parempi
tartuttaa hymyä, vaikka mihinkään muuhun ei olisi aikaa, jaksamista eikä
resursseja. En ehkä ennätä saada kuutta
kuuta tai Saturnuksen renkaita. Voin kuitenkin aina valita katseltavaksi vain
niitä tähtiä, jotka nauravat. Ja erehdyksenkin jälkeen palata näiden muistilappujen pariin:
Kikattelemisiin,
-Anna
P.S Keltainen auto on minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti