226

226 on huolellisen matemaattisen pohdinnan tulos. Tämän maagisen luvun pitäisi olla merkittävä. Koen sen ahdistavaksi. Luku on niiden numeroiden lukumäärä, jotka minun tulee pian naputella arviointikirjaan. Numeroiden antaminen on ollut mielestäni aina työni kaikkein ahdistavin ja ikävin puoli. Numerot toki kelpaavat niille, jotka saavat hyviä sellaisia. Kuvittelepa kuitenkin, miltä sinusta tuntuisi, jos jokaisen työviikkosi päätteeksi saisit pomoltasi tasaisen seiskan huomiomerkittynä paperiin, jonka hakeminen olisi ehto viikonlopun alkamiselle.

226 postikorttia olisi melkoinen määrä kirjoitettavaksi. Tiedämme, että jokaiseen korttiin olisi tärkeää kirjoittaa juuri omanlaisensa terveiset. Jokainen terveinen tulisi olla huolella perusteltu ja lämmöllä pohdiskeltu. Näin pitäisi olla niiden numeroidenkin kanssa. Numeroiden antaminen on edelleen sitkeässä oleva määrite arvioinnille. Arvioinnin tulisi kuitenkin olla kaikkea muuta kuin numeroihin tähtäämistä. Arvioinnin tulisi olla kasvattavaa ja oivaltavaa, jatkuvaa ja opettavaa. Eniten arvioinnista tulisi oppia oppijan itse. Opettajana minun tehtäväni olisi opastaa oppija ajattelemaan ja arvioimaan kannustavasti opittavaa, opittua, itseään ja ympäröivää. Ne numerot voisi oikeastaan unohtaa kokonaan. 

226 on luku, joka määrittää tietyllä tavalla omaa ammattitaitoani. Uskallan tunnustaa, että tämä tuottaa minulle kovasti paineita. Arviointi on ollut minulle aina jollain tavalla vallankäytön väline. Vallankäytön välineet puolestaan ovat sellaisia, joista en työssäni pidä. Uskon niiden olevan ensimmäisiä sillä listalla, johon uskallettaisiin kirjata oppimismotivaatioon negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä. Kuinka paljon uskaliaampi oppija lapsi saattaisi olla, jos opettaja ei uhkailisi, kiristäisi ja lahjoisi arvosanoilla? Silloin ei lähtökohtaisesti tarvitsisi edes ajatella oppivansa arvosanoja vaan ihan vain oppimista itseään varten. Miten suuri määrä energiaa saataisiinkaan uudelleenkanavoitavaksi ihan vain vaikka oppimisen ilon käyttöön, jos arvioinnin perusluonne saataisiin muuttumaan siitä perinteisestä aavistuksen rennompaan ja kannustavampaan suuntaan!

226 on usein melkoista yhtälöratkaisun summamutikkaa. Uusi opetussuunnitelma tuo arviointiin mukanaan erinomaisia lähtökohtia. Arvioinnin muutos vaatii toimintakulttuurin muutosta. Siihen me varmasti pystymme! Arvioinnista saattaa tulla ihan kivaa. Summamutikan keskellä tässä arviointiahdistuksen hetkessä mielessäni vallitsee kuitenkin edelleen yksi keskeinen ajatus, josta summat ja mutikat ovat kaukana. Tämä kristallinkirkas ajatus on, että numerot paperilla eivät kerro mitään kummempaa oppijasta itsestään. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on ainutlaatuinen ja tärkeä osa suurta kaikkeutta. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on aivan takuulla erinomaisen hyvä jossakin. Ne unohtavat kertoa, että jokainen on universumin lapsi täynnä toivoa. Ja nämä ovat mielestäni lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat, mitä kertoa.

Arvioimisiin!

-Anna

P.S Nöyrimmät pahoitteluni kaikki matikan opet siitä, että käytin varmasti termejä luku, lukumäärä ja numero aivan ja täysin pielellisesti, mutta se laskento ei vain ole se, missä olisin…no...universumin lapsi ;) !