Maailman parhaat

Mustan keskiviikon 12.10.2016 iltapäivällä soitan äidilleni ja purskahdan itkuun. Olen huutanut luokassani.  Se on kuluttavaa ja tuntuu itsestä todella inhottavalta ja itkuhan siitä tulee aina jälkikäteen, vaikka kuinka aikuisia tässä nyt ollaan. Lasten käytös on ollut oppimisrauhaa vakavasti häiritsevää. He ovat olleet ikäviä toisiaan kohtaan. Sitä en siedä. Olen suuttunut.

Mustan keskiviikon illalla äitini soittaa minulle uudestaan. Hän kysyy, olenko päässyt keltaiseen lehdistöön. Avaan nettiselaimen ja tarkastan asian. Huokaisen itsekkäästi helpotuksesta. En ollut minä. Tämä sysäys avaa voimakkaan itsetutkiskelun prosessin. Lahti-gate on herätellyt monen muunkin opettajan syvällisten kysymysten pariin. Saanko minä huutaa? Koska katkeaa oma piuhani? Missä menee jaksamisen raja? Missä menee sietämisen raja?

Mustan keskiviikon tapahtumat ovat tapahtuneet. Ne ovat olleet kaikin puolin surullisia ja ikäviä. Ne ovat kuitenkin jo mennyttä. On aika etsiä asioista positiivisia puolia. Tapahtumat ovat herättäneet voimakkaan kommentointiryöpyn. Kommenttiryöppy on avannut yhteiskunnallisen keskustelun. Sille on ollut tarve ja tilaus. 

Opettajat ovat tottuneet pärjäilemään.  Jos pärjäily on ollut haastavaa, on ollut syytä pitää se vain omana tietonaan. Jos ei pärjäile, on huono opettaja, joka ei saa kakaroita kuriin ja jolla ei ole auktoriteettia.  On syytä vaihtaa alaa tai kuten lapsiryhmäni vielä toistaiseksi toisinaan toteaa; pitää turpansa kiinni. Yhtä lailla oppilaatkin ovat tottuneet pärjäilemään. Ovat tottuneet pärjäilemään toistensa tölvimisen ja ilkeilyn keskellä ja toisinaan jopa opettajien puhtaasti vallankäytöllisen toiminnan uhreina.

Joka aamu mennessäni töihin teen valinnan. Valitsen, aionko välittää vai en. Tähän päivään saakka olen valinnut välittää. Jokaisen ikävän tilanteen jälkeen puran sydämeni auki ja kursin sen kasaan. Laitan seuraavanakin aamuna kengät jalkaani ja lähden töihin päättäväisenä. Minä en aio olla välittämättä. Paremmin pärjäisin, jos en välittäisi; sulkisin vain silmäni ja korvani asiattomilta tilanteilta ja kommenteilta. Tekisin työtäni siksi, koska jotain työtä nyt on vain tehtävä ja tulin valinneeksi tämän ammatin. Se ei käy. Minä yritän aina nähdä ja kuulla ensimmäiseksi sydämelläni.

Tiina Raevaara kirjoittaa, että ammattilainen sietää huorittelun;http://suomenkuvalehti.fi/tarinoitatieteesta/hyva-opettaja-ei-hajoa-huutelusta/. Minäkin olen sietänyt, mutta en hyväksynyt, että tarvitsee sietää. Nämä tilanteet ovat olleet kuitenkin työssäni niitä kaikkein eniten minua opettajana kasvattavia. Lintukodossa työskentely on ollut inspiroivaa, mutta suurimmat oppirahani olen saanut maksaa niissä vähän haastavimmissa tilanteissa. Olen tähän saakka pysynyt malttini kanssa mielestäni ihmisyyden rajoilla. Muutaman kerran olen kävellyt luokastani ulos, koska olen tajunnut sen olevan ammattilaisen teko.

Jokaisen haastavan tilanteen olen pyrkinyt selvittämään jälkikäteen. Rauhallisesti kohtaamalla. Mustan keskiviikon huutamiseni pyysin anteeksi niiltä lapsilta, ketkä sitä eivät ansainneet. Kiitin heitä upeasta työstä, jota he tekevät päivittäin, ja kerroin olevani heistä kaikista todella ylpeä. Suomen lapset ja nuoret ovat valloittavia, oppimiskykyisiä ja lahjakkaita. Heidän kanssaan on upeaa saada tehdä töitä. Heidän oppimistaan ja ihmisyydessä kasvamista on mahtavaa päästä seuraamaan. Se vaatii kuitenkin työtä. Työtä, jota tuhannet opettajat menevät päivittäin työpaikoilleen tekemään avaten koko sydämensä sille, että kaikille kävisi lopulta hyvin. 

Opettajat ovat yhteiskunnan selkäranka. Kärkevästi totean, että sellainen opettaja, joka asiattoman käytöksen sietää, on selkärangaton. Opetustehtävä on aina myös kasvatustehtävä. Näitä kahta on mahdoton erotella toisistaan. Jokainen lapsi on lahja. Jokaisella lapsella on omat vahvuutensa. Lasten käyttäytyminen on kuitenkin asia, jota pitää aikuisen ohjata. Tärkeintä on jatkuvasti ja toistuvasti sanoittaa, mikä on inhimillistä käyttäytymistä. Tärkeää on myös teroittaa, että huono käytös ei tee lapsesta huonoa. Lapsi on aina arvokas ja lahjakas. Käyttäytyminen on sydämen sivistyksen taidoista jaloin. Sen harjoitteluun on olemassa selkeät suuntaviivat. Niiden näyttäminen vaatii selkärankaa. 

Vaikka minäkin olen ollut paska huora, olen ollut myös vaatimattomasti maailman paras. Olen vuodattanut ilon kyyneleitä ja purskahtanut kesken tunnin itkuun huomatessani, miten upeaa työtä lapset ovat tehneet. Vuolaasti ja vaatimattomasti asetin edellisen ryhmäni kanssa nelivuotistavoitteeksi ottaa haltuun maailman parhaan luokan paikka. Kevätjuhlapuheessani viime keväänä aidosti, rehellisesti ja täydestä sydämestäni kyyneleitä nieleskellen totesin, että onnistuimme tavoitteessamme. Suurimman työn tekivät maailman parhaat lapset, joiden kanssa elin, näin ja koin päivittäin sekä suuria iloja että valtavia suruja. 

Nyt on sitten maailman parhaan luokan paikka taas avoinna. Yksi asia on kuitenkin selvä. Maailman parhaassa luokassa kukaan ei sano kenellekään EDES, että ”turpa kiinni”. Siitä minä tulen pitämään huolen. Jos sanoo, se siedetään siinä hetkessä, mutta sietämistä ei hyväksytä ja asiasta jutellaan niin kauan, että ei enää jouduta sietämään. Tarvittaessa myös suutun.

Välittämisiin,

-Anna