SPES PATRIAE

Olen seurannut pidemmän tovin mm. sosiaalisen median kautta sitä valtavan inspiroivaa työtä, mitä tuhannet ja toiset moiset suomalaiset opettajat tekevät. Erityisen inspiroitunut olen niiden opettajien työstä, jotka aktiivisesti kehittävät omaa osaamistaan ja etsivät rohkeasti uusia suuntia toimia, kokeilla ja ihan vain olla päivä kerrallaan paikalla ja erityisesti läsnä. Minulla on jo monta idolia, joiden työtä seurailen välillä ilosta kyynelehtien ja toisinaan rehellisesti kadehtien.  

Yksi ehdottomista idoleistani on Kari Uusikylä. Mies, joka on vakuuttanut minut viisaudellaan kerta toisensa jälkeen. Mies, joka on onnistunut sanottamaan asioita, jotka ovat lohduttaneet minua suuressa määrin oman elämänpolkuni varrella. Kari Uusikylän viimeaikaiset kannanotot ovat kuitenkin herättäneet ristiriitaisia tunteita monessa hänen työtään seuranneessa. Viimeisin HundrED-projektiin kohdistunut kritiikki löi myös minut ällikällä: Uusikylän blogi .

Nostan tylleröisen käteni mullasta ylös. Kuuntelen ja kunnioitan, kiitän ja kumarran. Olen koko verrattain lyhyen opeurani ajan ajatellut, että tärkeintä työssäni on lasten kohtaaminen. Uskallan ilmoittaa uskovani, että emme oikeastaan tarvitse mitään upeaa ja uljasta saati hintavaa välineistöä tai resurssistoa kasvattaaksemme tulevaisuuden taitajia. Olen jopa ääneen lausunut, että tarvitsisimme vain sisäilmapuhtaan tilan, jossa mahtuisimme istumaan lasten kanssa piiriin ja juttelemaan. Tähän rintamaan uskoisin myös Uusikylän kanssani liittyvän.

Lasken tylleröisen käteni takaisin multaan. Arvostan ja kohtaan nöyränä kokemuksen ja ymmärryksen asioista, jota minulla ei vielä ole, ja jatkan istuttamistani. Uskallan sanoa myös uskovani, että koulu on menossa juuri siihen suuntaan, minne sen on mentävä, että pääsemme tilanteeseen, jossa voimme istuutua yhdessä alas ja voida hyvin. Tämän suunnan näkyväksi tekeminen erilaisten hankkeiden avulla on mielestäni vain upea asia. Tovi sitten järjestetyn SuomiAreena-tapahtuman yksi keskusteluaiheista oli opettajien työn arvostuksen laskeminen: Kooste SuomiAreena. Mikä voisi olla suurempi kunnianosoitus opetukselle ja koulutukselle kuin sen huomioiminen tasavallan satavuotistaipaleen juhlavuonna mediajulkisuutta riemullisesti saavan projektin keinoin: HundrED ?

Rahasta en juuri ymmärrä. En sen vertaa, että olisin vielä koskaan osannut vaikkapa laskuttaa työni puolesta ajettuja kilometrejä tai materiaalitarpeiksi hankkimiani härpäkkeitä. Sen verran allekirjoitan ja ymmärrän, että opetus ja kasvatus ovat sikäli pyhiä asioita, että rahaa niillä ei mielestäni rahastusmielessä ole oikein oikein tehdä. Uusikylä ei suinkaan ole oppi-isistäni ainoa eikä ehkä suurinkaan. Suurin heistä lienee hän, joka antoi, muttei ottanut, armahti, muttei tuominnut. Hän, joka viitseliäisyyttään jakoi leipää ja kalaa ja kertoi, miten olla ihmisiksi. Ihmisyyttä ja inhimillisyyttä ei voi myydä. Mitään pahaa en kuitenkaan näe siinä, että tekee työtään täydestä inhimillisestä sydämestään ja tienaa siitä leipäänsä, jota ei tänä päivänä oikein kukaan muuten jaa. 

Allekirjoitan sen, että saatan olla naiivi ja herkkäuskoinen. 33-vuotiaana, kahdeksan pätevän työvuoden jälkeen, törmään edelleen jatkuvasti tytöttelyyn. Otan sen vastaan luottamuksella ja uskolla siitä, että joku päivä haikeasti arvostan kyseistä tyllerömäistä muistoani. Näillä silmälaseilla katselen kuitenkin juuri nyt tulevaan, luottavaisena ja uskoen. Ihailen ja arvostan viisaampieni pyyteettömiä tapoja ottaa osaa koulun kehitystyöhön erinäisten projektien ja vapaan jakamisen kautta. Pyrin myös jatkuvasti kehittymään ja kehittämään itseäni ja opettajuuttani. Samaa luottamusta ja uskoa uusia sukupolvia kohtaan toivon niiltä oppi-isiltäni, joiden kokemuksen ja viisauden varaan uskallan hetki kerrallaan luottaa oman rohkeuteni nähdä tulevaisuudessa jotain yhtä hyvää, mitä he joskus näkivät tässä päivässä.

Inhimillisesti toivoen,

-        -  Anna